Iskunvaimennin-blogissa pohdittiin tätä ura-asiaa, joka minuakin mietityttää aina vaan.
Muistan ensimmäisen urakriisini, joka tuli silloin joskus terapian aikana. Halusin pois IT-alalta ja ambulanssiin töihin, tai vähintäänkin hätäkeskukseen.
Pari vuotta myöhemmin luin intohimoisesti psykologian pääsykokeisiin. Pojan syntymän jälkeen oli myös pienimuotoinen kriisi joka ei johtanut mihinkään, ja nyt sama asia uudestaan.
Minulla on omassa työssäni nyt ihan uusi vaihe. Palatessani työelämään, olisin Projekipäällikkö ja vetäisin aika isoja projekteja kohtuullisen hyvällä palkalla. Urakehitys olisi taattu, mutta miksi se ei tunnu miltään? Ehkä siksi, että valintani tuohon tehtävään tehtiin vastoin tahtoani (olin hakenut esimiestehtäviä) ja toisaalta arvostukseni tähän alaan on laskenut kuin ketun häntä. Joo ja tiedän, ettei mikään nykyään toimi ilman tietojärjestelmiä mutta silti...
Haluan tehdä töitä ihmisten parissa, auttaa ihmisiä itsenään eikä joku tietojärjestelmä välikappaleena.
Opettajan hommat, perhetyöntekijän, terapeutin hommat, kätilön ja hoitsun hommat (tietenkin lääkärin myös, mutta se tie on liian vaivalloinen mulle) olisi nyt ainakin ajatuksissani. Erityisen paljon olen miettinyt kätilön työtä, en vain uskalla sanoa sitä ääneen (mieheni vastustaa vuorotyötä ja huonoa palkkaa sekä tienestittömyyttä opiskeluaikana).
Onneksi minulla on tässä puolisentoista vuotta aikaa pohtia asioita ja senkin jälkeen sitten on loppuelämä aikaa. Yliopisto-opintoni (tutkinnon päivitys kandista maisteriksi) eivät ole edenneet mihinkään ja nyt harkitsen jo vakavasti, että kirjaudun ulos koko järjestelmästä. 2007 sain tutkinnon ja siitä asti olen notkunut kirjoilla ja toivonut et saisin jostain inspiraation opiskella loppuun. En ole sitä saanut enkä edes halua tuota alaa opiskella.
