Pitkästä aikaa

En ole kirjoitellut tänne aikoihin, kun en vaan ole jaksanut. Elämää on vienyt kuntoremontti ja ihan arki näiden lasten kanssa.

Äidin kanssa tuli lopullinen välit poikki tilanne... en jaksa selittää koko settiä mutta näin nyt on. Hetkittäin mietin, että teinkö oikein, mutta oikeasti hänestä on mun henkiseen jaksamiseeni enemmän haittaa kuin hyötyä joten taisin tehdä.

Kotona kaiken arjen takana poikii pari kriisiasiaa joita selvitetään nyt todeännöisesti ammattiauttajan kanssa. Kysymyksessä loppujen lopuksi ei ole niin hirveän vakavia asioita, mutta minä otan kaiken erityisen vakavasti ja mieheni taas kuvittelee että ongelmat häviävät itsestään. Joten olen vaatinut ja saanut vaatimukseni läpi, että meidän kanssa tulee ammattilainen selvittämään tätä soppaa jota myös vanhemmuuteen kasvamiseksi vaaditaan. Soppa ei ole kuitenkaan niin jykevä, että se kaiken aikani ja voimani veisi, vaan eletään ihan normiarkea johon kuuluu puistot, kerhot, äitikahvilat, äititreffit, käsityöt, nettaaminen ja kodin ylläpito. Noin lyhyesti sanottuna.

Itse olen ollut tosi herkällä mielialalla. Yks nettituttava veti melkoiset herneet nenään jostain asiasta ja näyttää omassa blogissaan edelleen puhuvan musta rumasti. Tuli yhteentörmäys ja pahoitin kyllä mieleni, sain ihan asiatonta ryöppyä niskaan. Muistuu mieleen ihan se parin vuoden takainen töissäkiusaamisen fiilis kun haukutaan ihan asiattomasti ja vieläpä jatketaan selän takana puhumista... olen kyllästynyt siihen teatteriin mitä blogimaailmassa näytetään pelaavan monellakin eri taholla. Onneksi uusia freshejä blogejakin syntyy!

No mutta siitä on selvitty ja oikeastaan unohdettukin. Syksy on kuitenkin väsyttänyt ja apeuttanut mieltä monella eri tavoin. Unettomuus vaivaa edelleen, kohta jo 2 vuotta putkeen ja sekin vie osansa jaksamisesta.

Parisuhde on ollut telakalla liian kauan. Kaipaan aviomiestäni, läheisyyttä ja yhteistä olemista. Aviomies haluaisi seksiä, jota mä en taas pysty "antamaan" kun mitään muuta ei ole. Yleistä pikkulapsiperheessä, mutta silti kaipaisin ihan sitä kainaloa ja satunnaista suukkoa silloin tällöin. Että tietäisi olevansa rakastettu kaikkine puutteineen. Mieheni on kuin vakaa kallio ihan minkälaisessa myrskyssä tahansa ja tiedän että voin luottaa häneen asiassa kuin asiassa. Mutta joskus kallio on vaan niin kylmä ja tunteeton. Meillä on ollut kaksi rankkaa vuotta lasten ja mökkiprojektin vuoksi, se syö molempien jaksamista ja kaikki rahat.

Urajuttu ei ole edennyt mihinkään. Pyöritän edelleen mielessäni kätilökouluun hakemista, lääkiksen taisin jo unohtaa. Voisin periaatteessa ens syksynä kun pitäis palata töihin, hakea opintovapaata ja saisin kaks talvea nostaa aikuisopintotukea joka olisi mun tuloillani aika hyvä. Siinä ajassa jo pystyisi suorittamaan puolet nistä kätilöopinnoista. Toisaalta on edelleen voimassa se vaihtoehto aloittaa ne psykan opinnot avoimessa. Silloin kyllä tarttis käydä töissäkin ja mä en halua yhtään palata mun vanhaan työpaikkaan.

Mies painostaa kun on varmasti pysyvä työpaikka, mut mua rupeaa oksettamaan kun mietin mitä siellä tapahtuu. Johto vaihtuu ja vaihtaa toisensa, kaverille järjestetään hyviä pestejä. Organisaatiomuutoksessa keskenään sovitaan pestit ja päätetään palkat. Sisäiset haut ja kiinnostuksenosoitusmenettelyt on yhtä teatteria. Palkkauspäätökset on yhtä teatteria. On kivoja ihmisiä, mutta organisaatio oksettaa. Kuulin juuri, että 7 vuoden jälkeen uusin organisaatiomuutos on se että palataan siihen mitä oli silloin 7 vuotta sitten. Siinä välissä on uhattu ulkoistamisella (ihmisille kenkää) ja kaikella mahdollisella. Ja se työpaikkakiusaaminen ja sen mahdollistaneet ihmiset eivät ole vieläkään jääneet eläkkeelle. Mitä kauemmin olen ollut sieltä pois, sitä vähemmän haluan palata. Rahan takia en halua palata, on pakko keksiä jotain muuta. Työkaveri lopetti hommat ja lähti opiskelemaan häkepäivystäjäksi huomattavasti pienemälle palkalle. Kertoo aika paljon.

Tämmöinen avautuminen tällä kertaa.

Silti kaikesta tästä huolimatta musta tuntuu ihanalta elää tätä arkea. Mulla on ihana pieni tyttö joka on just ottamassa askeleita itsenäistymiseen. Hän karkaa luotani ja palaa takaisin. Yöllä tulee samalle tyynylle nukkumaan jotta pääsisi ihan liki. Poika uhmailee, mutta hetkittäin tulee myös ihan liki. On ihana mennä herättämään päiväunilta kun kietoudun hänen viereensä ja hän ottaa mun käden ympärilleen. Uninen pieni lapsi on parasta mitä tiedän:) Molemmat tykkää sitäpaitsi suukotella:) Nää mun elämäni valot tekee tän kaiken mahdolliseksi ja sydämmessäni on vielä paikka yhdelle valolle. Ainakin:) Mutta se ei ole just nyt ajankohtaista. Mä opin itsestäni koko ajan uusia asioita ja joudun käymään läpi monenlaisia prosesseja. Väsymyksen sietokykyni on ihan uskomaton, en tajua sitä itsekään.

Ympärilläni on upeita äitejä. Erilaisia mutta kaikki yhtä ihania. Ymmärtäväisiä, luotettavia ja semmoisia joiden kanssa voi asioista puhua suoraan ilman pelkoa siitä että joku vetäisi herneen nenään. Toivon, että saamme pidettyä näitä suhteita yllä lopun elämäni. Äitiaikana kuitenkin on tullut todettua pettymyksiäkin tällä rintamalla. Joskus sitä kuvittelee enemmän, mitä oikeasti on.Pitää toisesta enemän mitä hän sinusta. Mä olen saanut nykyään olla ihan oma itseni ja se on mulle todella tärkeää, ettei tarvitse jännittää sanomisiaan tai yrittää olla kiltimpi mitä on. Eli on paljon aiheita olla kiitollinen.

Nautin ihan pienistä asioista arjessa. Käsitöistä, liikunnasta, kampaajalla käymisestä. Lasten kanssa askartelemisesta, vaunukävelyistä tuiskussa, jouluvaloista ja kynttilöistä. Ja sisustamisesta. Se on ollut tässä hyvin pinnalla.

Jatkan siis kasvuani kukaksi pikkuhiljaa. Läskitkin on alkaneet liukenemaan hissunkissun.

Ai niin, yks asia joka on paljon pyörinyt mielessäni, on ollut tuo äidin sairastuminen. Olen pohtinut hänen sairautensa kehittymistä viimeisen 10 vuoden aikana ja miettinyt eri vaiheita ja mitä hänen elämässään on milloinkin tapahtunut. Menneitä on tietenkin hyvä (tai paha) muistella, mutta joskus on hyvä pohtia näinkin päin asioita eikä aina vaan palata siihen omaan rikkinäiseen lapsuuteen. Olisihan siinä lapsuudessakin asioita vielä käsiteltävänä. Tajusin eräänä päivänä, että kaikkein häpeällisimpiä asioita en ole tainnut terapiassakaan kertoa. Voisikohan sitä blogissa kertoa? Äidilläni koittaa surullinen ja yksinäinen vanhuus, kuten isoäidilläkin. Koen siitä aika suurta surua, mutta en voi sille siltikään mitään. En kestä hänen sairauttaan niin hyvin, että voisin antaa hänen olla mua lähellä.

Tsemppiä?

Viime ajat, tuon edellisen postauksen jälkeen ovat olleet todella väsyttävät. Luojan kiitos, aviomiehen loma loppui ja kotiin palasi jonkunlainen säännöllinen rytmi ja rutiini. Toisaalta olen nyt yksin asioiden ja lapsien kanssa. Aviomies sai ylennyksen työssään ja näyttää pahasti, että alkaa olemaan jo senverran "pomo", että alkaa noita työmatkoja sun muita kertyä.

Tottakai olen iloinen, että hän sai ylennyksen ja meidän kotitalouteen ne rahatkin on tervetulleita. Mutta silti toivoisin, että hän jaksaisi ja osaisi ottaa vastuuta tähän huushollin ylläpitoon. Kun kyllä nämä hyvin pitkälle vaan kaatuvat mun vastuulle. Mies ei taida edes ymmärtää, miten paljon kaikenlaisia asioita mun pitää päivän aikana muistaa ja hoitaa. Omat ja kahden lapseni. Mies hoitaa tasantarkkaan omat tavaransa ja asiansa. Pesee omat pyykkinsä jne.

No, oli miten oli. Orastavaa masennusta olen ollut havaitsevinani. Ehkä sen huomaa helpoiten siitä, ettei jaksa tavata ystäviä ja muutenkin lähteminen on joka paikkaan vaikeaa. Mies haluaa melkein joka toinen päivä ravata johonkin Biltemaan tai Bauhausiin pitäs ostaa sitä ja tätä. Mä en jaksa, haluan olla vaan kotona. Olen onneksi saanut liikuntakärpäsen jonka avulla edes jotain...

Äiti on yrittänyt soittaa kaksi kertaa reissun jälkeen. Minä en ole vastannut. Totuus on tässäkin monisyinen, en päässyt vastaamaan kun soitti ja en sitten koskaan soittanut takaisin. Mun ei vaan tee mieli - silti samaan aikaan on semmoinen hankala olo että "pitäiskö sittenkin". Ei siitä mitään iloa minulle ole, päinvastoin. Veljen kanssa juteltiin puhelimessa ja meidän välit tuntui olevan ihan ok.

Kaikki ura-asiat on olleet ihan tauolla. Hetken kuvittelin aloittavani avoimessa psykologian opinnot, mutta se hetki tuli ja meni. Päätin sen sijaan sijoittaa tulevan vuoden kuntoremonttiin ja palkkasin itselleni persoonallisen trainerin.

Valitettavasti aviopuoliso ei tähänkään kauhean positiivisesti suhtautunut vaan narisi ja narisee edelleen et kuinka paljon se maksaa. Kysyn, et etkö sä voisi tukea mua tässä kun tiedät etten itse pysty ja osaa. En saa vastausta. Olkoon, maksan itse pienistä hoitorahoistani, että joku edes tukee mua tässä prosessissa . Meillä semmoinen toisen tukeminen rahallisesti tai muutenkaan ei taida olla kovin korkeella prioriteetilla. Vähän jännittää, että mitä tapahtuu jos hoitovapaalla vaikka sairastun ja tulee isot lääkärilaskut. Luottokortillako ne maksan? Raskausaikana ravasin raskausdiabeteksen takia sairaalassa ja tuli 200-300 euron laskut niistä käynneistä, maksoin itse omistani, ei suostunut osallistumaan. Ehkä se vaan on näin. Itsehän olen tämmöistä itsenäisyyttä aina hokenut, joten olen varmaan ajanut itseni ojasta allikkoon.

Et ihan tämmöstä perusdiipadaabaa tällä kertaa. Ajattelin, että jotain edes postaisin. Ei ole kovin hääppöisellä mallilla tämä itsensä parantamisen prosessi just nyt.

Mitä tää on?

Joinain päiviniä päivitellessäni esimerkiksi facebook-statuksiani, minulle tulee mieleen että onkohan mussa kaksi aivan täysin eri ihmistä? Sinne statuksiin kun ei päivitellä "huusinpa taas esikoiselle" tai "paukautinpa oven esikoisen nenän edestä kun se löi mua"... tai "olipa kiva kun taaskaan en päässyt jumppaan"

Huom! Tämä on erittäin väsyneen ja kyllästyneen äidin kirjoitusta. Parempina päivinä kun olen myöskin levännyt, mielenikin on tietysti paljon parempi.

Syyt tähän mielen kaaokseen ovat kutakuinkin tässä:
- esikoisen kova uhma ja isän ihannointi
- kasvatuslinjaukset ja niistä syntyvä eripuraisuus joka vaikuttaa paljon edelliseen kohtaan
- mökkiprojekti tms. jonka johdosta parisuhteelle ei ole ollut aikaa ikuisuuksiin ja jonka johdosta olen ollut hyvin paljon yksin lasten kanssa
- fyysinen pahoinvointini (atopia jonka johdosta mm. jalat ja kädet halkeilevat, jatkuvasti huonosti toimiva vatsa, sijoiltaan hyppivä lonkka, unettomuus jne.)

En tiedä edes, mistä sitä aloittaisi? Ehkä unettomuudesta.  Juniorin koko raskausajan minulla oli pahoja uniongelmia - ehkä niitä oli aikaisemminkin, en enää kykene muistamaan. Valitettavasti ongelmat eivät poistuneet synnytykseen eikä vieläkän vaikka tyttö on jo puolivuotias. Tyttö ei minua herättele, itse mä itteäni herättelen - tai herään. Pahimmillaan (ja siis tämä on lähes jokaöistä) en saa unen päästä kiinni kuin vasta 2-3 aikaan ja jos aikaisemmin, niin viimeistään tuohon aikaan herään sitten. Yöunet usein ovat viisituntisia ja aamulla (luojan kiitos meillä nukutaan yhdeksään) olen ihan zippi. Saana syö yöllä useita kertoja, mutta niihin syömisiin mä en herää, hassua? Tai siis jatkan samantien unta kun saan tissin sille suuhun.

No, väsyneenähän sitä reagoi ihan kaikkeen.

Esikoisen uhma nyt esimerkiksi. Kun lyö ja potkii minua eikä isäänsä. Huutaa, kiljuu ja vaatii ihan mitä mieleen sattuu. Ja sitten kun isä palaa töistä, minä en kelpaa mihinkään - kuten en viikonloppuisinkaan. Voi kun oliskin niin helppoa et saisin vaan olla rauhassa, mutta sitä kiljuntaa joudun kuunteleen joka tapauksessa ja vähän väliä, ikävä kyllä, puuttumaan tilanteisiin (yritän olla puuttumatta paitsi kaikkein hankalimpiin ristiriitoihin). Mulla on jatkuvasti paha mieli kun huudan esikoiselle ja erityisesti kun huomaan et se on oppinut multa sitä huutamista ja muitakin pahoja tapoja. Mut kun on kaikki päivät väsynyt ja pinna kireellä, niin.. .

Kun miehen kanssa ollaan jatkuvasti eri linjoilla. Yritän olla lepsu ja antaa periksi periaatteistani  (tai meidän periaatteitahan niiden pitäisi olla), mutta se tuntuu kamalalta kun tiedän, että toinen mitätöi tekemisillään mun sanomisia ja tekemisiä. Sanotaan nyt vaikka, että karkkipäivä. Kun ollaan esikoisen (ja isänsä) kanssa juteltu ja sovittu karkkipäivästä ja mä yritän pitää siitä kiinni, niin aviopuoliso joka kauppareissulla enemmän tai vähemmän salaa ostaa lapselle karkkia. Tai kun mä sanon, että nyt mennään suihkuun niin aviomies sanoo, ettei mennäkään kun lapsi ei halua. Joka helvetin puolelta sanotaan, että keskustele sen miehen kanssa. No, minä olen keskustellut - miljoona kertaa. Aikuismaisesti, asiallisesti, pyytäen, itkien ja lopulta jopa erolla uhaten kun mikään ei mennyt perille. Erolla uhkaaminen (tai lähinnä esitin asian niin, että lapsen on helpompi ymmärtää vanhempien eri periaatteet kun vanhemmat ei asu yhdessä kun että saman katon alla mitätöidään koko ajan toista) meni perille - hetkeksi kunnes taas ollaan aloituspisteessä. No, mutta selittää myös osaltaan isän ihannointia tuo, että isältä saa aina periksi. Omia lelujahan ei koskaan tartte siivota, jos äiti ei ole käskemässä.

Joten ei tartte kommentoida mulle helvetti soikoon - että keskustele. Mä en enää jaksa seinille puhua.

Meidän mökkiprojekti, joo... jee. Siitä on pari vuotta kun ostimme täysin remontoitavan kiinteistön josta halusimme tehdä mökin. Minä en tajunnut ollenkaan miten iso työ siinä on ja jotenkin romanttisesti ajattelin, että se tulee siinä sivussa hissukseen tehtyä. Jälkeenpäin olen tajunnut, että rakas mies on kyllä ollut oikein hyvin selvillä siitä työmäärästä. Olen nyt kaksi vuotta viettänyt joka viikonloppu toisen päivän yksinäni lasten kanssa, pahimpina aikoina molemmatkin ja pari arki-iltaakin. Ollaan tapeltu asiasta ja olen saanut miljoona kertaa kuulla halveksuvaan sävyyn, että kun en päästä häntä sinne niin usein kuin pitäisi. No nyt projekti on sillä mallilla, että siellä voi asustella jo ja ollaan oltukin muutamia kertoja. Silti olen allapäin enkä ollenkaan niin innostunut koko asiasta. Olen myös huomannut, että lapsille on ottanut koville olla siellä - ehkä se ajan myötä helpottuu. En suosittele yhdellekään pienten lasten perheelle mitään mökkiprojektia tai todellakaan talonrakennusta. Se, jos mikä, hajottaa perhettä.Voi kun elämä olis niin erilaista jos tätä projektia ei olis. Vai olisko?


Hei - oma aika vielä. Mitä hittoa se on? Mm. tuon edellisen kohdan takia (ja jonkun muunkin asian, en vain tiedä vielä et minkä) mä olen joku hiton kotiorja. Kuka täällä pesee pyykit, ellen minä?? Ei kukaan, ne jää koriin kasvattamaan kasaa. Kuka tekee ruoan? Kuka hoitaa kodin yleissiisteyttä (kuten vaikkapa vessanpöntönpesua?). En mä tajunnut itekään, miten pahasti kaikki on mun päälle kaatunut, kunnes pari viikkoa sitten jotenkin romahdin ja en saanut tehtyä mitään. Kämppä oli viikon jälkeen jo täydessä kaaoksessa (ja huom! mä en ole mikään siisteysintoilija muutenkaan nykyään). Jonkunhan täytyy kuitenkin pyyhkiä esim. lapsen syöttötuolin alta ruoantähteet ettei ne ala homehtumaan??
Ai niin, se oma aika. Haluisin liikkua, siis oikeeta liikuntaa. Edes kerran viikossa. Kun aviopuoliso tulee töistä, hän ottaa esikoisen ja jättää vauvan minulle (tai jos ottaa vauvan, siirtää hänet noin minuutin päästä jo sitteriin josta otan lopulta kitisevän tytön syliini). Pari kertaa olen pyytänyt, että tulee ajoissa et pääsen jumppaan - en päässyt koska en ehtinyt. Olen pyytänyt, että tsemppaisi minua kun olen välillä tosi rikki ja väsynyt. Höpöhöpö...ite se on se oma aika siihen vaan väkipakolla otettava. Ja kun on rikki - ei jaksa. Toki aviomiehellä riittää kitinää ettei itse saa harrastaa liikuntaa yhtä paljon kuin haluaa. Hän siltikin polkee 20 km päivässä työmatkoja, mä en kilometriäkään. Niin ja tietysti jonkun ne kotityöt on tehtävä. Hoitelen niitä sitten iltaisin vauva kainalossa ruokaa kokatessani vasemmalla kädellä.

Psykologille olis varmasti ihan kiva mennä, mutta se ei tätä meidän tilannetta auta (meidän neuvolapsykka on sitäpaitsi ihan taapo, kokeiltu on). Mä olen jo miljoona kertaa miettinyt avioeroa ihan vakavastikin. Lopulta päädyn aina siihen, että odotetaan nyt ja annetaan lasten kasvaa ja ajan kulua. Sain semmoisen tukihenkilönkin tässä, mutta hänen omaan elämäänsä tuli niin paljon vaikeuksia, että tukisuhde takkuili enkä mä oikeen hänellekään saanut näistä asioista kerrottua

Niin, että tämmöstä tää lapsiperheen arki pahimmillaan voi olla. Toki muilla on varmasti erilaisia ongelmia, mutta eiköhän tässä ole ne tyypillisimmät probleemat?

Meillä yks iso osa-alue on myös se, että mä olen, taustastani johtuen, lukenut aika paljon kirjallisuutta liittyen lapsen kasvatukseen, minäkuvan kehittymiseen yms. Ja muutenkin ammentanut tietoa esim. rutiinien tärkeydestä  kirjallisuudesta. Olen aina jutellut puolisolle, mitä olen lukenut ja mitä on tuttavapiirissä esim. koettu hyviksi tavoiksi toimia joissain tilanteissa ja yrittänyt herättää keskustelua, et mitä jos mekin tehtäisiin näin. Jotenkin kehittää meitä vanhempina. Mies ei ole kiinnostunut pätkääkään mistään vaan toimii vain oman kokemuksen ja oman olemuksensa pohjalta (toki siinä on hirveän paljon hyvääkin, koska hän on mua niin paljon rauhallisempi ja pitkäpinnaisempi), mutta lähinnä meidän eri tavat toimia minua kauhistuttaa. Ei me varmaan meidän lapsia rikota, mutta olisi varmasti lapsien hyvä kasvaa semmoisessa perheessä jossa näkyisi esimerkiksi, että vanhemmat kunnioittavat ja arvostavat toisiaan???

Kuulostan naurettavalta (ainakin omasta mielestäni), mutta mietin aika ajoin sitä, miten paljon helpompaa olis lasten kanssa yksinään. Edelleenkään sitä omaa aikaa ei olisi, mutta ei olisi myöskään paha olo siitä, että perheessä oleva toinen aikuinen ei hoida omaa osuuttaan, ja toisaalta samat pyykit ne on kuitenkin pestävä, ruoat tehtävä. Tietysti on IHAN ERI ASIA tehdä se lapselle, erota. Rikkoa perhe, tehdä pahaa! En varmaan kykenisi siihen kuitenkaan ainakaan näiden itsekkäiden syitteni vuoksi.

Parisuhdetta meillä ei ole, ei minkäänlaisessa muodossa että sitä voisi kuvailla. Emme koskettele toisiamme, emme pussaile eikä pidetä hyvänä, ei puhuta tunteistamme eikä kerrota rakastavamme, ei yhtään mitään paitsi jaetaan rahat ja sama sänky. Esikoisen raskausaikana tämä alkoi. Toisen vauvan syntymän jälkeen mulle ei tullut semmosta hormonihöyryä et olisin elänyt vaan vauvalle, mutta tämä järkyttävän väsyttävä arki ja erityisesti tuo puolison suhtautuminen minuun kotiorjana, on syönyt multa kaiken halun. Muutaman kerran olen tuskissani yrittänyt järjestää jotain parisuhdeaikaa/toimintaa, mutta toinen osapuoli ei ole ollut sen enempää kiinnostunut. Seksiä kyllä ruinaa, joka ilta. En anna kun en halua enkä jaksa. Mä pärjään tämän asian kanssa, koska olen miettinyt tätä jo paljon. Jaan rakkauden ja hellyyden sitten lapsille, jos aikuista ei siinä rinnalla ole.

Noniin, tässä on paljon parannettavaa. Saa nähdä, mikä tilanne on viiden vuoden päästä. Jos lapsia harkitsee, kannattaa miettiä että näinkin voi käydä - varsinkin jos on taustaltaan yhtä ongelmainen kuin minä (joka siis luulin jo olevani paljon ehyempi). Johonkin suuntaan tästä kuitenkin on lähdettävä, uusi ala etsittävä ja vietävä asioita eteenpäin. Silti, useastikin, mä mietin että miten mä jaksan. Kukaan ei sitä multa kysy eikä sitä, että miten mä voin. Tai, no äiti kysyy, mut sille on valehdeltava, koska se kääntää kaiken mua itteäni vastaan.

Jees, josko sitä yrittäis taas saada unen päästä kiinni.

Elämää bipon läheisenä ja väsymystä

Meillä oli juniorin ristiäiset. Mummon, eli äitini piti tulla hyvissä ajoin junalla tänne meille kylään, oli ottanut jopa torstain ja perjantain vapaata että pääsisi ajoissa tänne meille vauvaa ihastelemaan ja lomailemaan.  No kuinkas kävi?

Alunperin ehdotti,että tulisi jo keskiviikkona iltajunalla. Sitten se siirtyi torstaille. Esikoinen jo odotteli mummia kovasti ja koko ajan kyseli milloin mennään junalle vastaan, en osannut vastata tietenkään kun en tiennyt millä junalla tulee kun ei vastannut puhelimeenkaan. Mummi sitten soitti juna-asemalta viideltä, että oli myöhästynyt viimeisestä päiväjunasta ja tulisi junalla, joka olisi klo 23 perillä. Varovasti sanoin, että 23 on aika myöhä mun miehen lähteä junalle vastaan (en siis kieltäytynyt, mutta totesin että hankalaa on), josta mummi sitten kiihtyi kerralla ja perui tulonsa sekä löi luurin korvaan. Eikä vastannut enää kun yritimme soittaa takasin useamman kerran ja vasta myöhemmin illalla sain kiukkuisen tekstiviestin...

No, mielenpahoittamisen jälkeen asiaa setvittiin (jouduin järjestämään esikolle hoitopaikkaa yms. jonka mummin oli tarkoitus hoitaa) ja asia toivottavasti unohtui. Silti rakas äitini sai taas yhden uuden syyn haukkua miestäni joka on "niin iso herra, ettei voi anoppia tulla vastaan".

Tämmöisiä konflikteja elämme aika ajoin.

Tämän lisäksi lääkkeet on tuhonneet äidin aivoja niin paljon, että usein normaali keskustelu on mahdotonta ja hän unohtaa usein minuutin välein, mitä oli tekemässä. Raskasta seurata vierestä:( Ja raskasta yrittää keskustella hänen kanssaan. Toki keskusteluun vaikuttaa myös se, ettei suomi ole hänen äidinkielensä ja vaikka hyvin suomea puhuukin niin kielikuvat ja tämmöinen äänteiden sun muiden ymmärtäminen ei häneltä käy. Joutuu puhumaan yksinkertaista ja selkeää suomea, ei vitsejä eikä muuta...

Mikä oli kaikkein oudointa? Tyttäremme sai kaksi nimeä ja koska äidistä se toinen nimi miellyttää häntä enemmän, niin hän kutsuu tytärtämme toisella nimellä. Voiko näin tehdä?`Miten minun pitäs tähän reagoida, kun tämmöinen nyt on jo niin uberouto tilanne...

Tuonne toiseen julkisempaan blogiin kirjoittelin siitä, miten rentoa elämä nykyään on ja miten helppoa on kahden lapsen kanssa...ettei vaikeampaa kuin yhdenkään. No totta se on, esikoisen uhma  olisi todennäköisesti ihan yhtä raastavaa vaikkei pikkusisarusta olisikaan. Nyt viime aikoina on ollut päiviä jolloin n. klo 13 kun saan esikon (ja miksei pienemmänkin) nukkumaan ja pitäisi itse aloittaa jotain, vaikkapa ruoan tekeminen, niin olen niin väsynyt etten kättä jaksa nostaa ylös. Kunnes mieheni ehdotti, että joko on kevätväsymys iskenyt.

Siinäpä se. Taitaa olla oikeasti kevätväsymystä, kun näin yhtäkkiä tämä iski. Nuorempi nukkuu yönsä hyvin ja minulle pitäisi ne yöunet riittää oikein mainiosti. Mutta silti käsi ei nouse, pää ei toimi, jalat ei kävele.

Olen jo pitkään suunnitellut aloittavani astangan. Tässä on mennyt läheisessä jumppalassa koko talven keskiviikkoisin mutta aluksi epäilin että olenko synnytyksen jälkeen tarpeeksi toipunut. Sitten teloin lonkkani (kompastuin ja tipahdin spagaatiin), seuraavaksi selkäni (joku 6-7 nikama tulehtunut jne.) ja nyt jo ihan pelottaa että mitä seuraavaksi. Taidanpa yrittää silti vaikka lonkka kipuilee edelleen ääriasentoihin vietynä, ei sitä varmaan kannata tehdä kuin sen verran kun pystyy...heh:) Ja miltä näyttää lähes satakiloinen punkero jossain astangassa niiden lihaskimppujen keskellä???