Meillä oli juniorin ristiäiset. Mummon, eli äitini piti tulla hyvissä ajoin junalla tänne meille kylään, oli ottanut jopa torstain ja perjantain vapaata että pääsisi ajoissa tänne meille vauvaa ihastelemaan ja lomailemaan. No kuinkas kävi?
Alunperin ehdotti,että tulisi jo keskiviikkona iltajunalla. Sitten se siirtyi torstaille. Esikoinen jo odotteli mummia kovasti ja koko ajan kyseli milloin mennään junalle vastaan, en osannut vastata tietenkään kun en tiennyt millä junalla tulee kun ei vastannut puhelimeenkaan. Mummi sitten soitti juna-asemalta viideltä, että oli myöhästynyt viimeisestä päiväjunasta ja tulisi junalla, joka olisi klo 23 perillä. Varovasti sanoin, että 23 on aika myöhä mun miehen lähteä junalle vastaan (en siis kieltäytynyt, mutta totesin että hankalaa on), josta mummi sitten kiihtyi kerralla ja perui tulonsa sekä löi luurin korvaan. Eikä vastannut enää kun yritimme soittaa takasin useamman kerran ja vasta myöhemmin illalla sain kiukkuisen tekstiviestin...
No, mielenpahoittamisen jälkeen asiaa setvittiin (jouduin järjestämään esikolle hoitopaikkaa yms. jonka mummin oli tarkoitus hoitaa) ja asia toivottavasti unohtui. Silti rakas äitini sai taas yhden uuden syyn haukkua miestäni joka on "niin iso herra, ettei voi anoppia tulla vastaan".
Tämmöisiä konflikteja elämme aika ajoin.
Tämän lisäksi lääkkeet on tuhonneet äidin aivoja niin paljon, että usein normaali keskustelu on mahdotonta ja hän unohtaa usein minuutin välein, mitä oli tekemässä. Raskasta seurata vierestä:( Ja raskasta yrittää keskustella hänen kanssaan. Toki keskusteluun vaikuttaa myös se, ettei suomi ole hänen äidinkielensä ja vaikka hyvin suomea puhuukin niin kielikuvat ja tämmöinen äänteiden sun muiden ymmärtäminen ei häneltä käy. Joutuu puhumaan yksinkertaista ja selkeää suomea, ei vitsejä eikä muuta...
Mikä oli kaikkein oudointa? Tyttäremme sai kaksi nimeä ja koska äidistä se toinen nimi miellyttää häntä enemmän, niin hän kutsuu tytärtämme toisella nimellä. Voiko näin tehdä?`Miten minun pitäs tähän reagoida, kun tämmöinen nyt on jo niin uberouto tilanne...
Tuonne toiseen julkisempaan blogiin kirjoittelin siitä, miten rentoa elämä nykyään on ja miten helppoa on kahden lapsen kanssa...ettei vaikeampaa kuin yhdenkään. No totta se on, esikoisen uhma olisi todennäköisesti ihan yhtä raastavaa vaikkei pikkusisarusta olisikaan. Nyt viime aikoina on ollut päiviä jolloin n. klo 13 kun saan esikon (ja miksei pienemmänkin) nukkumaan ja pitäisi itse aloittaa jotain, vaikkapa ruoan tekeminen, niin olen niin väsynyt etten kättä jaksa nostaa ylös. Kunnes mieheni ehdotti, että joko on kevätväsymys iskenyt.
Siinäpä se. Taitaa olla oikeasti kevätväsymystä, kun näin yhtäkkiä tämä iski. Nuorempi nukkuu yönsä hyvin ja minulle pitäisi ne yöunet riittää oikein mainiosti. Mutta silti käsi ei nouse, pää ei toimi, jalat ei kävele.
Olen jo pitkään suunnitellut aloittavani astangan. Tässä on mennyt läheisessä jumppalassa koko talven keskiviikkoisin mutta aluksi epäilin että olenko synnytyksen jälkeen tarpeeksi toipunut. Sitten teloin lonkkani (kompastuin ja tipahdin spagaatiin), seuraavaksi selkäni (joku 6-7 nikama tulehtunut jne.) ja nyt jo ihan pelottaa että mitä seuraavaksi. Taidanpa yrittää silti vaikka lonkka kipuilee edelleen ääriasentoihin vietynä, ei sitä varmaan kannata tehdä kuin sen verran kun pystyy...heh:) Ja miltä näyttää lähes satakiloinen punkero jossain astangassa niiden lihaskimppujen keskellä???
sunnuntai, 4. maaliskuuta 2012
sunnuntai, 19. helmikuuta 2012
Mitä tehdä huomenna?
Iskunvaimennin-blogissa pohdittiin tätä ura-asiaa, joka minuakin mietityttää aina vaan.
Muistan ensimmäisen urakriisini, joka tuli silloin joskus terapian aikana. Halusin pois IT-alalta ja ambulanssiin töihin, tai vähintäänkin hätäkeskukseen.
Pari vuotta myöhemmin luin intohimoisesti psykologian pääsykokeisiin. Pojan syntymän jälkeen oli myös pienimuotoinen kriisi joka ei johtanut mihinkään, ja nyt sama asia uudestaan.
Minulla on omassa työssäni nyt ihan uusi vaihe. Palatessani työelämään, olisin Projekipäällikkö ja vetäisin aika isoja projekteja kohtuullisen hyvällä palkalla. Urakehitys olisi taattu, mutta miksi se ei tunnu miltään? Ehkä siksi, että valintani tuohon tehtävään tehtiin vastoin tahtoani (olin hakenut esimiestehtäviä) ja toisaalta arvostukseni tähän alaan on laskenut kuin ketun häntä. Joo ja tiedän, ettei mikään nykyään toimi ilman tietojärjestelmiä mutta silti...
Haluan tehdä töitä ihmisten parissa, auttaa ihmisiä itsenään eikä joku tietojärjestelmä välikappaleena.
Opettajan hommat, perhetyöntekijän, terapeutin hommat, kätilön ja hoitsun hommat (tietenkin lääkärin myös, mutta se tie on liian vaivalloinen mulle) olisi nyt ainakin ajatuksissani. Erityisen paljon olen miettinyt kätilön työtä, en vain uskalla sanoa sitä ääneen (mieheni vastustaa vuorotyötä ja huonoa palkkaa sekä tienestittömyyttä opiskeluaikana).
Onneksi minulla on tässä puolisentoista vuotta aikaa pohtia asioita ja senkin jälkeen sitten on loppuelämä aikaa. Yliopisto-opintoni (tutkinnon päivitys kandista maisteriksi) eivät ole edenneet mihinkään ja nyt harkitsen jo vakavasti, että kirjaudun ulos koko järjestelmästä. 2007 sain tutkinnon ja siitä asti olen notkunut kirjoilla ja toivonut et saisin jostain inspiraation opiskella loppuun. En ole sitä saanut enkä edes halua tuota alaa opiskella.
Muistan ensimmäisen urakriisini, joka tuli silloin joskus terapian aikana. Halusin pois IT-alalta ja ambulanssiin töihin, tai vähintäänkin hätäkeskukseen.
Pari vuotta myöhemmin luin intohimoisesti psykologian pääsykokeisiin. Pojan syntymän jälkeen oli myös pienimuotoinen kriisi joka ei johtanut mihinkään, ja nyt sama asia uudestaan.
Minulla on omassa työssäni nyt ihan uusi vaihe. Palatessani työelämään, olisin Projekipäällikkö ja vetäisin aika isoja projekteja kohtuullisen hyvällä palkalla. Urakehitys olisi taattu, mutta miksi se ei tunnu miltään? Ehkä siksi, että valintani tuohon tehtävään tehtiin vastoin tahtoani (olin hakenut esimiestehtäviä) ja toisaalta arvostukseni tähän alaan on laskenut kuin ketun häntä. Joo ja tiedän, ettei mikään nykyään toimi ilman tietojärjestelmiä mutta silti...
Haluan tehdä töitä ihmisten parissa, auttaa ihmisiä itsenään eikä joku tietojärjestelmä välikappaleena.
Opettajan hommat, perhetyöntekijän, terapeutin hommat, kätilön ja hoitsun hommat (tietenkin lääkärin myös, mutta se tie on liian vaivalloinen mulle) olisi nyt ainakin ajatuksissani. Erityisen paljon olen miettinyt kätilön työtä, en vain uskalla sanoa sitä ääneen (mieheni vastustaa vuorotyötä ja huonoa palkkaa sekä tienestittömyyttä opiskeluaikana).
Onneksi minulla on tässä puolisentoista vuotta aikaa pohtia asioita ja senkin jälkeen sitten on loppuelämä aikaa. Yliopisto-opintoni (tutkinnon päivitys kandista maisteriksi) eivät ole edenneet mihinkään ja nyt harkitsen jo vakavasti, että kirjaudun ulos koko järjestelmästä. 2007 sain tutkinnon ja siitä asti olen notkunut kirjoilla ja toivonut et saisin jostain inspiraation opiskella loppuun. En ole sitä saanut enkä edes halua tuota alaa opiskella.
maanantai, 30. tammikuuta 2012
Naisten tekemä väkivalta
Tänään, maanantaina 30.1 MOT ja aiheena naisten tekemä väkivalta, niin miehiin, kuin lapsiinkin kohdistuen.
Siellä mies kertoi, kuinka lapsena äiti oli sadistisesti häntä pahoinpidellyt. Pakottanut riisuutumaan, hakannut vyöllä tai köysinipulla... ja kuinka siitä syntyi niitä tunteita, ettei kelpaa äidille. Että mikä on vikana. Ja ettei uskaltanut kertoa kenellekään.
Sieltä minä löysin itseni. Housut pois, vyön solkipäällä tai sateenvarjolla syntyneet arvet eivät hävinneet ihan heti. Ja kenellepä minäkään olisin kertonut. Ja kuinka arvottomaksi tunsin itseni. Miksen minä kelvannut äidille?
Onhan sitä analysoitu ja setvitty jälkeenpäin, terapiassa lähinnä. Olisin silti halunnut äitini edes kerran elämässään tunnustavan, mitä hän oikeasti on mulle tehnyt. Lähimpänä ollaan oltu kun hän on kertonut että elämämme oli "epävakaata" tuolloin.
Minä en muista yhtään mitään lapsuudestani ennen koulun alkua. Minulla on hyvin hataria muistoja myöskään ala-asteelta ja vain vähän enemmän ylä-asteen ajoilta. Muisti on blokannut kaiken pahan ja samalla sitten näköjään kaiken hyvänkin.
Kukaan ei ole koskaan sanonut, että äitini käyttämä väkivalta oli myös sadistista. Onpa se hyvä, että joku sanoi senkin ääneen.
Ihan mielenkiintoista olisi joku kaunis päivä huomata olevansa aivan sinut tämän asian kanssa. Ja huomata, ettei se herätä enää voimakkaita tunteita. Ja pystyä suhtautumaan neutraalisti äitiin ja äidin tekosiin sekä häneen nykyitsenään. Ja olla tyytyväinen omaan itseensä. Rakastaa omaa itseään semmoisena kuin on.
Siellä mies kertoi, kuinka lapsena äiti oli sadistisesti häntä pahoinpidellyt. Pakottanut riisuutumaan, hakannut vyöllä tai köysinipulla... ja kuinka siitä syntyi niitä tunteita, ettei kelpaa äidille. Että mikä on vikana. Ja ettei uskaltanut kertoa kenellekään.
Sieltä minä löysin itseni. Housut pois, vyön solkipäällä tai sateenvarjolla syntyneet arvet eivät hävinneet ihan heti. Ja kenellepä minäkään olisin kertonut. Ja kuinka arvottomaksi tunsin itseni. Miksen minä kelvannut äidille?
Onhan sitä analysoitu ja setvitty jälkeenpäin, terapiassa lähinnä. Olisin silti halunnut äitini edes kerran elämässään tunnustavan, mitä hän oikeasti on mulle tehnyt. Lähimpänä ollaan oltu kun hän on kertonut että elämämme oli "epävakaata" tuolloin.
Minä en muista yhtään mitään lapsuudestani ennen koulun alkua. Minulla on hyvin hataria muistoja myöskään ala-asteelta ja vain vähän enemmän ylä-asteen ajoilta. Muisti on blokannut kaiken pahan ja samalla sitten näköjään kaiken hyvänkin.
Kukaan ei ole koskaan sanonut, että äitini käyttämä väkivalta oli myös sadistista. Onpa se hyvä, että joku sanoi senkin ääneen.
Ihan mielenkiintoista olisi joku kaunis päivä huomata olevansa aivan sinut tämän asian kanssa. Ja huomata, ettei se herätä enää voimakkaita tunteita. Ja pystyä suhtautumaan neutraalisti äitiin ja äidin tekosiin sekä häneen nykyitsenään. Ja olla tyytyväinen omaan itseensä. Rakastaa omaa itseään semmoisena kuin on.
torstai, 12. tammikuuta 2012
Olen levoton
Suljin tämän blogin ja nyt olen taas tätä avaamassa. Vaikka sain palautetta kirjoituksistani, että olen itsekäs ja omahyväinen, niin totuus on se, ettei minulla ole oikein ketään kenen kanssa jutella niistä asioista joita tänne kirjoitan. Rakas ystäväni ja luotettuni "A" on pois ja muutamien "hyvien" työkavereiden kanssa meni sukset vähän ristiin työasioiden takia.
Tai on hyviä ystäviä, joiden kanssa joistain näistä asioista, mutta siltikään en ihan kaikesta pysty avautumaan muille kun tuntemattomille.
Meidän perheeseen syntyi toinen ihana lapsi ja sitä myöten on syntynyt pari elämän kriisiäkin.
Enkä nyt puhu pelkästään kotona tapahtuvista pienistä kriiseistä vaan enemmänkin niistä asioista, mitä mun pitäis elämälläni tehdä. Töissä tapahtui ennen äp-lomalle jäämistäni asioita, joita mun oli tosi vaikea niellä ja ylipäätänsä uskoa edes. Siitä varmaan tämä prosessi lähti käyntiin, että olisko mun elämälläni joku muu merkitys, että kuuluisiko mun tehdä ihan jotain muuta työssäni. Vaihtaa raha merkitykseen. Kasvattaa lapseni hyviksi ihmisiksi. Antaa itsestäni muille ihmisille. Vai mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä. Tarkoitus on kai pohtia ja miettiä eri vaihtoehtoja, samalla omaa arkielämääkin kirjoitella ja analysoida.
Olen huono kirjoittamaan, liian usein kirjoitan hetken olotilasta, provosoiden ja tunteet auki näyttäen. Sitten poistan kirjoituksen tai siivoan sitä. Tai jos kirjoitan jostain provosoivasta aiheesta, jään puolustelemaan kantaani vaikka mulla on olis ihan täysi oikeus olla just sitä mieltä, mitä haluan. Huono itsetunto?
Terapian jatkaminen on tässä yks asia, mitä on pohdittu. Esikoisen syntymän jälkeen jo kävin nlapsykologilla ja sitä mietittiin, lähinnä rahoituksen kannalta. Meni sitten jäihin, kun tuntui ettei aika riitä. Nyt mä tarttisin kyllä terapeutin apua ratkaisemaan loppuelämäni kohtaloa. On myös tehtävä päätöksiä äidin osalta, koska on siellä(kin) rintamalla tapahtunut ikäviä asioita. Toisaalta toiset ennen ahdistaneet asiat ovat taas paremmin ja olen pystynyt hyväksymään itsessäni joitain juttuja.
Ja kyllä, aion edelleen myös pohtia äitiyteen liittyviä asioita. Nyt kun sain syliini pienen tyttären, mulla on noussut pientä ahdistusta myös siitä tytön kasvattamisesta. Itse feministinä ja naiseuden moninaisena puolustajana mulle on tärkeetä, että mun lapsista kasvais itseäni tasapainoisempia ja itsensä hyväksyviä persoonia. Ja että mä pystyisin näkemään mahdolliset itseni tekemät virheet hyvissä ajoin, korjaamaan ne. Ja suojelemaan lapsia tietenkin.
Kaiken kaikkiaan, olen niin rakastunut pieneen mustatukkaiseen tyttäreeni. Tunturin päällä käy pieni tuulenpyrähdys, siinä se pieni tuulenpoikanen käy kääntymässä, mun ihana pieni peikkotyttöni tulee ja tiputtaa puista lehdet. Ja sitten pieni tuulenpoikanen lennähtääkin jo toisaalle.
Mä odotan, milloin tunteet tasaantuvat kahden lapsen kesken sillä uhmis ei kyllä nyt hirveästi ole saanut multa huomiota joka on johtanut aika pahaan kierteeseen.
Tai on hyviä ystäviä, joiden kanssa joistain näistä asioista, mutta siltikään en ihan kaikesta pysty avautumaan muille kun tuntemattomille.
Meidän perheeseen syntyi toinen ihana lapsi ja sitä myöten on syntynyt pari elämän kriisiäkin.
Enkä nyt puhu pelkästään kotona tapahtuvista pienistä kriiseistä vaan enemmänkin niistä asioista, mitä mun pitäis elämälläni tehdä. Töissä tapahtui ennen äp-lomalle jäämistäni asioita, joita mun oli tosi vaikea niellä ja ylipäätänsä uskoa edes. Siitä varmaan tämä prosessi lähti käyntiin, että olisko mun elämälläni joku muu merkitys, että kuuluisiko mun tehdä ihan jotain muuta työssäni. Vaihtaa raha merkitykseen. Kasvattaa lapseni hyviksi ihmisiksi. Antaa itsestäni muille ihmisille. Vai mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä. Tarkoitus on kai pohtia ja miettiä eri vaihtoehtoja, samalla omaa arkielämääkin kirjoitella ja analysoida.
Olen huono kirjoittamaan, liian usein kirjoitan hetken olotilasta, provosoiden ja tunteet auki näyttäen. Sitten poistan kirjoituksen tai siivoan sitä. Tai jos kirjoitan jostain provosoivasta aiheesta, jään puolustelemaan kantaani vaikka mulla on olis ihan täysi oikeus olla just sitä mieltä, mitä haluan. Huono itsetunto?
Terapian jatkaminen on tässä yks asia, mitä on pohdittu. Esikoisen syntymän jälkeen jo kävin nlapsykologilla ja sitä mietittiin, lähinnä rahoituksen kannalta. Meni sitten jäihin, kun tuntui ettei aika riitä. Nyt mä tarttisin kyllä terapeutin apua ratkaisemaan loppuelämäni kohtaloa. On myös tehtävä päätöksiä äidin osalta, koska on siellä(kin) rintamalla tapahtunut ikäviä asioita. Toisaalta toiset ennen ahdistaneet asiat ovat taas paremmin ja olen pystynyt hyväksymään itsessäni joitain juttuja.
Ja kyllä, aion edelleen myös pohtia äitiyteen liittyviä asioita. Nyt kun sain syliini pienen tyttären, mulla on noussut pientä ahdistusta myös siitä tytön kasvattamisesta. Itse feministinä ja naiseuden moninaisena puolustajana mulle on tärkeetä, että mun lapsista kasvais itseäni tasapainoisempia ja itsensä hyväksyviä persoonia. Ja että mä pystyisin näkemään mahdolliset itseni tekemät virheet hyvissä ajoin, korjaamaan ne. Ja suojelemaan lapsia tietenkin.
Kaiken kaikkiaan, olen niin rakastunut pieneen mustatukkaiseen tyttäreeni. Tunturin päällä käy pieni tuulenpyrähdys, siinä se pieni tuulenpoikanen käy kääntymässä, mun ihana pieni peikkotyttöni tulee ja tiputtaa puista lehdet. Ja sitten pieni tuulenpoikanen lennähtääkin jo toisaalle.
Mä odotan, milloin tunteet tasaantuvat kahden lapsen kesken sillä uhmis ei kyllä nyt hirveästi ole saanut multa huomiota joka on johtanut aika pahaan kierteeseen.
Kun on oikein pieni,
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.
*
Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.
*
Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille,
liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni
tiistai, 8. marraskuuta 2011
Kiitokset lukijoille
Tämän blogin aika ei ole nyt. Tarkoitus oli blogin avulla käydä läpi itsensä eheyttämisprosessia, mutta se on käytännössä mahdotonta tässä elämäntilanteessa.
Henkilökohtaisten tuntojen avaamisen johdosta olen myös saanut hyvin ikävää palautetta itseäni koskien, joten olen todennut paremmaksi pitää tuntemukseni jatkossa sisälläni.
Tauskin laulusta tämä lainaus rakkaalle ystävälleni A:lle joka punaisten talviomenoiden ja ihanan naapurimökkinsä kanssa on muistoissani joka ikinen päivä!
Askeleet luokses riitä ei,
joku aikaan sut toiseen vei,
nouset laivaan niin oudon maan,
siirryt ajassa historiaan.
Henkilökohtaisten tuntojen avaamisen johdosta olen myös saanut hyvin ikävää palautetta itseäni koskien, joten olen todennut paremmaksi pitää tuntemukseni jatkossa sisälläni.
Tauskin laulusta tämä lainaus rakkaalle ystävälleni A:lle joka punaisten talviomenoiden ja ihanan naapurimökkinsä kanssa on muistoissani joka ikinen päivä!
Askeleet luokses riitä ei,
joku aikaan sut toiseen vei,
nouset laivaan niin oudon maan,
siirryt ajassa historiaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)