Anna lapselle raitis joulu

Olen tästä jo jutellut parhaiden kaverien kanssa, mutta onpa se tännekin hyvä kirjoittaa - jos ei muuten niin itselle muistiin.

Joulu meni ihan kohtalaisesti, tehtiin sapuskat syötiin, pukki kävi ja saatiin paljon lahjoja. Lapset oli tyytyväisiä ja samalla ihan täpinöissään ja kireitä kuin viulunkielet. Jännitti niin paljon. Niin jännitti muakin - että mitenkäs näiden meidän sukulaisten kanssa taas käy. Ja niin kävikin...

Anopilla oli jouluaattona (meillä) piilopullo jolla se veti itsensä överiin. Hänen onnensa, että mulla oli niin paljon touhuttavaa etten huomannut ennenkun vasta vähän ennen heidän lähtöään. Anopin sisar tuli joulukahville ja toi mulle viinipullon. Kun en heti sitä avannut niin vaati mun miestä avaamaan ja sitten joikin sen itse. Sitten ne rähisivät ja avautuivat keskenään. Aviomiehen sisko ja sen miesystävä toivat myös viinipullon ruokaa varten ja sisko varsinkin kovasti pyyteli ja kärtti meiltä että tarjottais alkoholia. Kaikkihan ne tietää että meillä on kaapit täynnä virontuliaisia ja ties mitä ja joita me ei edes itse saada juotua. No - melkoista menoa. Onneks meni kohtalaisen hyvin ja  luulen että lapsetkaan eivät vielä kovasti reagoineet paitsi ihan siinä lopussa.

Joulupäivänä mentiin vuorostaan anoppilaan syömään ja se loppui siihen, että kolmen tunnin session jälkeen anoppi sammui tuolille. Sitä edelsi itkunsekainen sepustus ja avautuinen.

Mun hyvä ystävä sanoi kun ihmettelin sitä miten viime joulu meni niin hyvin, että se oli yllätys et me ei tarjottu alkoholia. Nyt tänä jouluna hoksasivat tuoda omat pullonsa mukaan. Hyvä puoli tässä on se, että aviomieskin vihdoinkin reagoi tähän asiaan (tähän asti on vaan naureskeltu ja hyssytelty asialle). Nyt on mietinnässä, että miten joulut tulevina vuosina järjestetään - onko edes sukujouluja kun ei tässä ole mitään järkeä. Onhan se hienoa että koko suku kokoontuu ja ollaan yhtä suurta perhettä, mutta jos tuota viinanlitkimistä ei saa poistettua niin sitten on vaan kehitettävä oma jouluperinne meidän perheen kesken.

Onko tämä postaus huonoa huumoria? Ei, kyllä tämä ihan totta on. Onneksi suurin osa joulusta meni hienosti ja tunnelmallisesti ja noiden alkoholistienkin kanssa pärjää hyvin tiettyyn pisteeseen asti.

Oma äitini kuulemma veti maniat ja siihen perään taas depressiivisyyskohtauksen eikä ole muistanut meitä jouluna, ei myöskään tyttären 1-vuotissynttäreitä jotka oli eilen. Mutta sama se, olen sentäs väleissä veljen kanssa niin tiedän vähän et mitä sinne kuuluu ja et miten veli jakselee. Yllättävän aikuismaisesti tolleen 16-vuotiaaksi - mutta ei sekään hyvä asia ole.

Mielessäni soi vaan Juicen sika-biisi. Se sopis tänne meidän sukulaissikojen joukkoon. Osa porukasta ei ole tervetullut tänne enää koskaan.

Mitä se on kun koko ajan kritisoi

Oltiin kesälomamatkalla ja ajettiin porukalla koko suomen halki pohjoiseen ja takaisin. Kotimatkalla sitten piipahdimme taas äitylin luona, kun hän viime hetkellä perui menomatkamme tapaamisen. Olisi pitänyt jo arvata kun soittelin matkan varrelta ja kuullostelin fiiliksiään. Ei toivottanut kovin paljoa tervetulleeksi ja kuullosti väsyneeltä. Olisi pitänyt arvata....

Olimme kaksi yötä ja siinä oli kaksi yötä lisää. Ensimmäisenä päivänä alkoi jo elämämme arvostelu. Esikoinen oli täyttänyt 3v ja sai lelukaupassa valita itselleen lahjan ja oli tietenkin valinnut ison muovisen leluauton. Äidin mielestä me vaan ostelemme leluja emmekä ole ollenkaan ympäristöä ajattelevia, lellimme lapsia ihan liikaa. Aikani puolustin (itse en noita leluja niin paljoa ostaisi mutta mieheni ja mummi ostaa ja sen ilon olen jo heille suonut vaikka välillä aina valitankin ja yritän vaikuttaa) meidän perhettä mutta kun äidin suusta alkoi tulemaan esimerkiksi semmoisia vihjauksia, että esikoisen LÄÄKÄRIkummi esimerkiksi ei varmasti osta muovikrääsää (=mieheni ja heidän sukunsa ovat typeriä duunareita jotka ostavat...siis tämä oli se piiloajatus) niin pärähdin. Kaikkiin mun kommentteihin hän vaan tokas tylysti että "puolustele sä vaan mut oikeasti asia on näin kun mä sanon".

No, seuraavaksi esikoisen kielenkäyttö alkoi saada arvostelua. Vaikka olen itse lopettanut vauvamaisesti puhumisen, niin mieheni vielä vähän "lässyttää" hänelle. Aika vähän, mutta puhuu joskus silleen hauskasti. Sen takia kuulemma esikoisemme puhuu epäselvästi ja olemme pilanneet hänen kielensä. Faktahan on kuitenkin se, että poikamme puhuu tosi selkeästi 3-vuotiaaksi (ainakin sen, mitä olen verrannut kavereiden samanikäisten puhetta ja myös ovat kaverit kommentoineet), pitkiä lauseita ja hienoja ajatuksia ja aika suuri sanavarastokin on. No kun sanoin tämän äidille niin.... "puolustelet vaan, oikeasti asia on kuten mä sanon".

Seuraavaksi alkoi kamala kritisointi kuinka me lähdimme kiertämään autolla suomea kahden pienen lapsen kanssa. Kuinka kamalaa ja väsyttävää se on. Kun muistutin, että niinhän hän itsekin veljeni ollessa vuoden ikäinen ajoi keski-eurooppaan ja takaisin, niin se heidän reissu olikin yhtäkkiä jotenkin parempi...meni vähän pasmat sekaisin.

Arvostelua jatkui koko ajan asiasta toiseen, mutta sitten räjähti...

Tossa kuukausi sitten äiti puhelimessa ehdotti, että menisin lihavuuteni takia ravitsemusterapeutille. Sanoin joo joo, itsellä on ajatus personal trainerin palkkaamisesta enkä usko että ravitsemusterapeutilta saisin juurikaan nyt apua mut tästä en tietenkään kertonut. Nyt  kuitenkin kysyi sitten, että joko olen käynyt. Yritin antaa asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos mutta siitä tuli ilmiriita lopulta. Kuvitelkaa tilanne jossa mä huudan itkuisena että "lopeta jo, lopeta jo" ja äiti jauhaa...vaihdoin huonetta ja hän seurasi perässä selittäen mm...

.... sun miehesi jättää sut ennemmin tai myöhemmin jos et laihduta....
....näytät siltä, että olet viimeisilläsi....
...näytät aivan kamalalta....
...sairastut ihan varmasti diabetekseen....
....sun sisäelimet on täynnä rasvaa koska olen keskivartalolihava (jota en oikeasti ole vaan lihava joka puolelta, keskeltä kapeampi vaikkakin leveämpi mitä ennen lapsia)...

ja muita loukkauksia hyvin halveksivalla ja kovalla äänellä

Lopulta sain tarpeeksni ja häivyin itkuisena huoneesta, jonka jälkeen hän rupesi painostamaan mun miestäni. Oli jopa keskellä yötä vienyt jonkun ikivanhan lääkärikirjan avattuna diabetes-kohdasta.

Olen tuossa reilu vuosi sitten kertonut äidilleni aika tarkasti laihdutushistoriani ja myös sen, ettei esikoisen imetysaikana paino tippunut lukuisista yrityksistä huolimatta ja et mitä lääkärit sun muut oli siihen sanoneet ja et paino tippui vasta imetyksen lopettamisen jälkeen. Luulin, että asia oli silloin mennyt perille mutta nyt tajusin että hän oli unohtanut (tai halunnut unohtaa) ihan kokonaan kaiken mitä olin sanonut. Kun yritin muistuttaa et "etkö sä muista mitä mä kerroin" niin kommentti oli että "sä vaan söit liikaa". Eipä muuta kun et voi jessus sentään...

Voin sanoa, että nämä kaksi päivää oli kuin kauhuelokuvasta. Esikoinen oli väsynyt matkasta ja uhmasi aika kovin, niin äidillä ei ollut minkäänlaista kykyä ottaa kontaktia häneen. Ihan uskomatonta, miten tylysti käyttäytyi lähinnä vaan komensi. Vertaan toiseen mummoon joka reissussa oli myös mukana ja reippaasti leikitti esikoista vaikka uhmasi sielläkin. Jälkeenpäin äiti vaan kommentoi, että luulenpa että tästä teidän kakkosesta tulee mun lempilapsi. No tottakai vauva on siinä iässä että hymyilee ja on iloinen. Mut ihan järkyttävää sanoa noin, toivon todella ettei esikoinen kuullut sitä.

Aika monta kertaa jo lupasin itselleni että pistän välit kokonaan poikki. Olen toivonut, että hän pystyisi olemaan lasten mummo, mutta nyt näyttää kyllä siltä ettei hän osaa käsitellä yhtään tätä meidän isompaa enkä usko että se tästä enää parane kun ei hänellä ole edes millä harjoitella. Ja ei näytä olevan kamalasti edes kiinnostusta.

Kävimme äidin kanssa myös kaupassa autolla. Lyhyen vartin ajon aikana meinas ajaa kaks kertaa kolarin; eka peruutti naapurin auton päälle reagoimatta ollenkaan peruutustutkaan ja vasta sit huomasi kun mä huusin et sä törmäsit. Tokalla kerralla poistuessamme parkkiluolasta unohti et pitää se kortti syöttää vehkeeseen ja ajoi melkein päin puomia kunnes taas huusin.

Muisti taitaa olla kuin kananlento ja samoin keskustelu on täysin mahdotonta koska puhetta kyllä pulppuaa...kuin tajunnanvirtaa. Eli aloittaa aiheesta a ja kesken lauseen yhtäkkiä vaihtaa aiheeseen b ja siit aiheeseen c. Siihen alkuperäiseen aiheeseen (vaikkapa että kuinka paljon laitan pippuria kalan kastikkeeseen) ei koskaan palata....mä sanoisin et hänen kanssaan on täysin mahdotonta olla. On myös niin hullu siivouspedantti (oikeasti - hän viettää koko päivän keittiössä joko valmistellen ruokaa, tehden ruokaa tai siivoten jälkiä - koko ajan rätti kädessä pyyhkii esim. lavuaarin jokaisen lusikan pesun jälkeen) et mitään en viitsi edes yrittää auttaa kun teen taatusti väärin.

Mä uskon, että sairaus ja lääkitys on vaikuttanut tosi paljon hänen aivotoimintaansa. Oli ollut neurologisissa testeissäkin ja huonot tulokset. Mutta nyt kirjoitan ihan rehellisesti, et mä en usko hänen pärjäävän töissä enää kovinkaan pitkään (jääkin nyt osa-aikaiselle sairaseläkkeelle) ja pärjääminen elämässäkin on ihan hiuskarvan varassa ihan perustuen tuohon autolla ajamiseen. Mieheni sanoi, ettei palkkaisi äitiä edes paskakuskiksi... rumasti sanottu mutta totta se on.

Äiti muuttuu vanhemmiten oman äitinsä kaltaiseksi. Samoista syistä (katkeruus, haukkuminen, lyttääminen) on pistänyt välit äitiinsä ja minä välit isoäitiini poikki. Pelkään, että jos annan tämän jatkua, hän sotkee enemmin tai myöhemmin lapseni tähän (kuten isoäiti teki ja sotki minut).

Onko tämä sen arvoista, että haluan lapsilla olevan mummon? Ymmärtävätkö lapset isompana jos pistän välit poikki? Voiko äiti tulla mun ja lasten väliin kuitenkin? Mitä mä sanon anopille ja appiukolle. Entäs jos kolmas laps tulee, kerronko äidille ollenkaan?

Yks asia vielä mikä juolahti mieleeni on se, et äidistä on tullut terveysintoilija. Koko huusholli on täynnä Hyvä terveys, voi hyvin, luontaisterveys sun muita lehtiä ja elämä pyörii sen ympärillä. Ja jauhaahan se niistäkin asioista ja painostaa meitä muuttamaan elintapojamme. Ja mä sanon kuulkaa, et se on ihan sairasta. Siis ihan laidasta laitaan se jauhaa hiilihydraateista ja kaikenmaailman systeemeistä, pillereistä, luonnonkosmetiikasta... ihan koko ajan siitäkin. Ei hyvä.

Kirjoitan tätä vieläkin kiihdyksissäni vaikka eilen jo tultiin kotiin. Mietin, että miten saisin päätettyä minkälaisen pesäeron tekisin. Onko mussa munaa laittaa välejä kokonaan poikki?

Äityli taas

Mun on jo NIIN pitkään pitänyt kirjottaa taas vaihteeksi meitsin äitisuhteesta, mutta se on vaan jäänyt kun kaikelle ei ole aikaa.

Äidin tilanne noin yksinkertaisesti on se, että hänen tilansa on huononemassa. Neurologisissa tutkimuksissa kuulemma on koko ajan ollut huonommat tulokset ja...no, sairaus sekä voimakas lääkitys nyt vaan tuhoaa aivoja. Huomaahan sen ihan kuka tahansa, ettei hänellä hoksottimet oikein toimi, eli keskustelu voi olla aika haastavaa kun ajatukset menevät ihan omia reittejään eikä hänellä tuo kuullunymmärtäminen oikein toimi. Äiti jää myös osa-aikaiselle sairauseläkkeelle nyt ainakin määräajaksi, koska ei kykene töitään tekemään.

Sanotaan nyt esimerkiksi näin. Juteltiin puhelimessa ja totesin, että tytär on edelleen täysimetyksellä (taustalla oli vääntö laihduttamisesta), johon hän kommentoi että kuinka kauan oikein meinaat imettää. Kun sanoin, että suositus on vuoden ikään, hän kysyy tuskastuneena että milloin sä oikein aiot sitten mennä töihin. Ja me ollaan juteltu mun töihinpaluusta jo miljoona kertaa, että aion olla pidemään ja 2013 syksyllä vasta. Eli hän kyllä hyvin tietää että tytär on melkein kaksivuotias kun palaan töihin, mutta hoksottimet eivät vaan enää toimi. Asiat unohtuu ja yksinkertaisesti usein en saa sanottua edes lausetta loppuun kun hän vetää yhdestä sanasta oman (täysin väärän) johtopäätöksen. On tosi noloa sitten toistaa jo uudelleen sanomaansa ja korjata, että hei oikeasti sä et kuunnellut loppuun et mä sanoin näin ja näin.

Onneksi monet ulkopuoliset varmaan ajattelevat, että se johtuu hänen kaksikielisyydestään ja siitä ettei suomi ole hänen äidinkielensä, mutta täytyy sanoa että esimerkiksi appiukko hämmentyi tosi pahasti hänen kanssaan keskustellessaan. Juteltiin appiukon mökkiprojektista ja äiti vaan kommentoi että on hienosti toteutettu mieheltä, jolla ei ole rakennusalan koulutusta. Appiukko totesi, että no onhan hänellä vaikka kuinka paljon ja koko työuransakin tehnyt hommia mut äidin ajatukset oli jo omilla raiteillaan ja hetken kuluttua hän taas toisti samaa ja appiukkoa hämmensi, huomasin ettei edes viitsinyt enää uudestaan kommentoida.

Pakko varmaan on appivanhemmille kohta kertoa, että äiti sairastaa. Voi kun se ei olisi perinnöllistä...!!!

Meillähän on vähän suvussa asiat niin, että isoisäni sairasti psykooseja, isoäiti on psyykkisesti muuten vaan sairas, diagnosoimaton mutta varmaan joku rajatila olisi sinnepäin...ja äiti nyt kaksisuuntainen tai oikeastaan mun "diagnosoimana" ehkä enemmän hänkin rajatila, mitä olen lukenut noista sairauksista.

No, anyway. Sairastelu on sairastelua. Mutta meidän suhde se vasta kinkkinen onkin.

Äiti on taas pienen tauon jälkeen päässyt perinteisen aiheensa pariin, eli ruvennut puuttumaan mun painoon. Jo raskausaikana jatkuvasti kyseli, että kuinka paljon on kiloja tullut jne. Ja nyt raskauden jälkeen on alkanut tulla koko ajan enemmän ja enemmän "hienovaraisia vinkkejä" laihduttamiseen. Viimeisimpänä hän totesi, että voin joutua rasvaimuun (oli katsonut dokumentin, jossa sairaalloisen ylilihavilta imettiin rasvaa sisäelimien ympäriltä) jos en nyt kiireesti laihduta. Sitten sain kehoituksen mennä ravitsemusterapeutille  ja kaikenlaisia kommentteja yliopainostani. Ei toki niin loukkaavia, kuin aikaisemmin, mutta silti asioita joista tuntuu että minun rajojani nyt rikotaan ja kovasti.

En jaksa nyt itse painoasioita selittää sen enempää, mutta kuin että viime raskauden jälkeen ei paino tippunut millään ja kävin lääkärilläkin asian takia eikä sille voinut mitään, olin sitten kcal-dieetillä tai karppasin tai tein mitä tahansa (+ liikuin PALJON) - aineenvaihdunta oli vain imetysaikana ihan jumissa (kuulemma näin voi joillekin käydä, sanoi lääkäri).

Mutta siis, äiti tietää tämänkin koska olen hänelle sen kerran haavoittuneisuudessani kertonut. Miten vaikeaa se oli imetysaikana mulle laihduttaa ja miten tuskallinen asia koko paino mulle nykyään on (äidin takia, tottakai kun on jankuttanut mulle siitä jotain 8-vuotiaasta asti).

No, tuo painoasia nyt on ihan jatkuvaa tyttären henkistä lyömistä. Aina keksitään kaikenlaisia sairauksia joihin vedoten painostetaan ja annetaan ymmärtää, ikäänkuin en itse tekisi asialle mitään ja että se ei muka
vaivais mua mitenkään (joka päivähän mä sitä mietin). Ja kyllä, ne sairaudet on mulle riskejä ja tottakai mä sen tiedän, ei siitä tarvi jatkuvasti muistuttaa???



Mitäs muita asioita, no...imetys. Vaikka olen miljoona kertaa sanonut että suositus on imettää vuoden ikään, niin se on kuulemma edelleen aivan liian pitkään. Kun häneltä maito loppui nelikuisena.... joo. Nyt kun tytär on sairastellut paljon iin hän moneen kertaan ihmetteli, että ONPA SE KUMMA ET LAPSI SAIRASTUU KUN KUITENKIN IMETÄT, että äidinmaidon pitäisi estää kaikki sairastelu (tai siis mun äidinmaito on jotenkin huonoa tietty kun lapsi sairastelee). No, en viitsi edes yrittää oikaista, tottakai vauvat sairastelee oli ne imetyksellä tai ei...

Samoin kun ilmoitin jääväni kotiin nyt lähes kahdeksi vuodeksi niin olen saanut kuulla miljoona kertaa siitä, kuinka me olemme "perinteinen" perhe, jossa vaimo jää kotiin ja mies luo uraa". Äiti tietää, että ura on mulle myös hyvin tärkeä asia, mutta että nyt sijoitan lapset ensisijalle. Mutta sitä hän ei kai tiedä, että parin kotonaolovuoden jälkeen mulla on työelämää vielä 30 vuotta ja aikaa tehdä sitä uraa.... tai ainakin antaa mun ymmärtää olevani nyt jotenkin yhteiskunnasta syrjäytynyt. Silloin kun esikoisen ollessa 7 kk, palasin töihin, sain taas kuulla hirveästi siitä, kuinka lapsi kärsii kun lähdin töihin ja isä jäi kotiin että ura on mulle etusijalla joka on niin väärin.

Miksi kaikki täytyy yksinkertaistaa ja mustavalkoistaa???



No, nämä on näitä meidän äitin hienoja väläytyksiä. Kaikki yksinkertaistetaan kun aivot ei enää kykene prosessoimaan asioita tuon mutkallisemmin ja muistikin taitaa olla vähän niin ja näin koska joudun jatkuvasti toistamaan samoja asioita. Toki hän toistaessa sitten muistaa, mutta itse ei saa kaivettua oikeen muististaan näitä asioita.

Välillä hän kuitenkin on kovin hyväntahtoinen. Juoksi ja soitteli ympäri kaupunkia eri kauppoja etsiessään minulle uutta takkia (asumme siis 350 km päässä toisistamme) ja jatkuvasti soitteli että mittaa rinnanympäryksesi, mittaa vyötärösi jne.  Oli meinaan todennut vierailullamme, että tarvitsen uuden takin. Eli tämmöistä äärilaidasta toiseen menemistä.

Tämä on mulle kyllä hyvin rankkaa. Hetkittäin annan mennä hänen kommenttien toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta väsyneenä ja herkässä mielentilassa ne jää heti vaivaamaan. Mutta kun keskustelu hänen kanssaan on niin vaikeaa, niin yhä vähemmän mä kerron hänelle enää mitään tärkeitä asioita. Ei siksi pelkästään, että hän käyttää niitä minua loukatakseen vaan myös siksi, että hän unohtaa, vääristelee ja riski väärinymmärtämiseen on vaan liian suuri. Enkä enää jaksa selitellä HÄNEN väärinymmärtämisiään. Tietenkin tämä johtaa ennenpitkää siihen, ettei meillä ole enää mitään yhteisiä keskustelunaiheita ja hänkin varmasti on hyvin hyvin loukkaantunut kun en kerro mitään luottamuksellista hänelle....

Tuosta tuli vielä mieleen perintöasiat. Aikaisemmin minua on pitkin aikuisikääni uhkailtu perinnöttömäksi jättämisellä, kun olen tehnyt elämässäni päätöksiä joita hän ei ole syystä tai toisesta hyväksynyt. No, nyt olen sitten äiti ja naimisissa (hänelle sopivan miehen kanssa) ja muutenkin yhteiskuntakelpoinen hänen kanssaan niin on perintöasioissakin tuuli kääntynyt. Hän nyt on oikein käynyt lakimiehellä selvittämässä, miten saisi perintöasioista tasavertaisempia (velipuoleni perii ihan hurjan suuren omaisuuden isältään ja äiti haluaa, että minä saisin sitten siitä hänen omasta osuudestaan tasavertaisuuden vuoksi suuremman osuuden).

On päiviä, kun laitan kaiken sairauden piikkiin (niin se varmaan on parastakin?). Mutta päiviä kun MÄ EN VAAN TAJUA. Kun tää on niin vaikeeta ja koko ajan enenevässä määrin.

Ajatustenvirtapostaus jonka yritin kirjoittaa tässä samalla kun mukulat katsoo piirrettyjä sadepäivänä:)

Elämää bipon läheisenä ja väsymystä

Meillä oli juniorin ristiäiset. Mummon, eli äitini piti tulla hyvissä ajoin junalla tänne meille kylään, oli ottanut jopa torstain ja perjantain vapaata että pääsisi ajoissa tänne meille vauvaa ihastelemaan ja lomailemaan.  No kuinkas kävi?

Alunperin ehdotti,että tulisi jo keskiviikkona iltajunalla. Sitten se siirtyi torstaille. Esikoinen jo odotteli mummia kovasti ja koko ajan kyseli milloin mennään junalle vastaan, en osannut vastata tietenkään kun en tiennyt millä junalla tulee kun ei vastannut puhelimeenkaan. Mummi sitten soitti juna-asemalta viideltä, että oli myöhästynyt viimeisestä päiväjunasta ja tulisi junalla, joka olisi klo 23 perillä. Varovasti sanoin, että 23 on aika myöhä mun miehen lähteä junalle vastaan (en siis kieltäytynyt, mutta totesin että hankalaa on), josta mummi sitten kiihtyi kerralla ja perui tulonsa sekä löi luurin korvaan. Eikä vastannut enää kun yritimme soittaa takasin useamman kerran ja vasta myöhemmin illalla sain kiukkuisen tekstiviestin...

No, mielenpahoittamisen jälkeen asiaa setvittiin (jouduin järjestämään esikolle hoitopaikkaa yms. jonka mummin oli tarkoitus hoitaa) ja asia toivottavasti unohtui. Silti rakas äitini sai taas yhden uuden syyn haukkua miestäni joka on "niin iso herra, ettei voi anoppia tulla vastaan".

Tämmöisiä konflikteja elämme aika ajoin.

Tämän lisäksi lääkkeet on tuhonneet äidin aivoja niin paljon, että usein normaali keskustelu on mahdotonta ja hän unohtaa usein minuutin välein, mitä oli tekemässä. Raskasta seurata vierestä:( Ja raskasta yrittää keskustella hänen kanssaan. Toki keskusteluun vaikuttaa myös se, ettei suomi ole hänen äidinkielensä ja vaikka hyvin suomea puhuukin niin kielikuvat ja tämmöinen äänteiden sun muiden ymmärtäminen ei häneltä käy. Joutuu puhumaan yksinkertaista ja selkeää suomea, ei vitsejä eikä muuta...

Mikä oli kaikkein oudointa? Tyttäremme sai kaksi nimeä ja koska äidistä se toinen nimi miellyttää häntä enemmän, niin hän kutsuu tytärtämme toisella nimellä. Voiko näin tehdä?`Miten minun pitäs tähän reagoida, kun tämmöinen nyt on jo niin uberouto tilanne...

Tuonne toiseen julkisempaan blogiin kirjoittelin siitä, miten rentoa elämä nykyään on ja miten helppoa on kahden lapsen kanssa...ettei vaikeampaa kuin yhdenkään. No totta se on, esikoisen uhma  olisi todennäköisesti ihan yhtä raastavaa vaikkei pikkusisarusta olisikaan. Nyt viime aikoina on ollut päiviä jolloin n. klo 13 kun saan esikon (ja miksei pienemmänkin) nukkumaan ja pitäisi itse aloittaa jotain, vaikkapa ruoan tekeminen, niin olen niin väsynyt etten kättä jaksa nostaa ylös. Kunnes mieheni ehdotti, että joko on kevätväsymys iskenyt.

Siinäpä se. Taitaa olla oikeasti kevätväsymystä, kun näin yhtäkkiä tämä iski. Nuorempi nukkuu yönsä hyvin ja minulle pitäisi ne yöunet riittää oikein mainiosti. Mutta silti käsi ei nouse, pää ei toimi, jalat ei kävele.

Olen jo pitkään suunnitellut aloittavani astangan. Tässä on mennyt läheisessä jumppalassa koko talven keskiviikkoisin mutta aluksi epäilin että olenko synnytyksen jälkeen tarpeeksi toipunut. Sitten teloin lonkkani (kompastuin ja tipahdin spagaatiin), seuraavaksi selkäni (joku 6-7 nikama tulehtunut jne.) ja nyt jo ihan pelottaa että mitä seuraavaksi. Taidanpa yrittää silti vaikka lonkka kipuilee edelleen ääriasentoihin vietynä, ei sitä varmaan kannata tehdä kuin sen verran kun pystyy...heh:) Ja miltä näyttää lähes satakiloinen punkero jossain astangassa niiden lihaskimppujen keskellä???