keskiviikko 22. elokuuta 2012

Tsemppiä?

Viime ajat, tuon edellisen postauksen jälkeen ovat olleet todella väsyttävät. Luojan kiitos, aviomiehen loma loppui ja kotiin palasi jonkunlainen säännöllinen rytmi ja rutiini. Toisaalta olen nyt yksin asioiden ja lapsien kanssa. Aviomies sai ylennyksen työssään ja näyttää pahasti, että alkaa olemaan jo senverran "pomo", että alkaa noita työmatkoja sun muita kertyä.

Tottakai olen iloinen, että hän sai ylennyksen ja meidän kotitalouteen ne rahatkin on tervetulleita. Mutta silti toivoisin, että hän jaksaisi ja osaisi ottaa vastuuta tähän huushollin ylläpitoon. Kun kyllä nämä hyvin pitkälle vaan kaatuvat mun vastuulle. Mies ei taida edes ymmärtää, miten paljon kaikenlaisia asioita mun pitää päivän aikana muistaa ja hoitaa. Omat ja kahden lapseni. Mies hoitaa tasantarkkaan omat tavaransa ja asiansa. Pesee omat pyykkinsä jne.

No, oli miten oli. Orastavaa masennusta olen ollut havaitsevinani. Ehkä sen huomaa helpoiten siitä, ettei jaksa tavata ystäviä ja muutenkin lähteminen on joka paikkaan vaikeaa. Mies haluaa melkein joka toinen päivä ravata johonkin Biltemaan tai Bauhausiin pitäs ostaa sitä ja tätä. Mä en jaksa, haluan olla vaan kotona. Olen onneksi saanut liikuntakärpäsen jonka avulla edes jotain...

Äiti on yrittänyt soittaa kaksi kertaa reissun jälkeen. Minä en ole vastannut. Totuus on tässäkin monisyinen, en päässyt vastaamaan kun soitti ja en sitten koskaan soittanut takaisin. Mun ei vaan tee mieli - silti samaan aikaan on semmoinen hankala olo että "pitäiskö sittenkin". Ei siitä mitään iloa minulle ole, päinvastoin. Veljen kanssa juteltiin puhelimessa ja meidän välit tuntui olevan ihan ok.

Kaikki ura-asiat on olleet ihan tauolla. Hetken kuvittelin aloittavani avoimessa psykologian opinnot, mutta se hetki tuli ja meni. Päätin sen sijaan sijoittaa tulevan vuoden kuntoremonttiin ja palkkasin itselleni persoonallisen trainerin.

Valitettavasti aviopuoliso ei tähänkään kauhean positiivisesti suhtautunut vaan narisi ja narisee edelleen et kuinka paljon se maksaa. Kysyn, et etkö sä voisi tukea mua tässä kun tiedät etten itse pysty ja osaa. En saa vastausta. Olkoon, maksan itse pienistä hoitorahoistani, että joku edes tukee mua tässä prosessissa . Meillä semmoinen toisen tukeminen rahallisesti tai muutenkaan ei taida olla kovin korkeella prioriteetilla. Vähän jännittää, että mitä tapahtuu jos hoitovapaalla vaikka sairastun ja tulee isot lääkärilaskut. Luottokortillako ne maksan? Raskausaikana ravasin raskausdiabeteksen takia sairaalassa ja tuli 200-300 euron laskut niistä käynneistä, maksoin itse omistani, ei suostunut osallistumaan. Ehkä se vaan on näin. Itsehän olen tämmöistä itsenäisyyttä aina hokenut, joten olen varmaan ajanut itseni ojasta allikkoon.

Et ihan tämmöstä perusdiipadaabaa tällä kertaa. Ajattelin, että jotain edes postaisin. Ei ole kovin hääppöisellä mallilla tämä itsensä parantamisen prosessi just nyt.