Tänään, maanantaina 30.1 MOT ja aiheena naisten tekemä väkivalta, niin miehiin, kuin lapsiinkin kohdistuen.
Siellä mies kertoi, kuinka lapsena äiti oli sadistisesti häntä pahoinpidellyt. Pakottanut riisuutumaan, hakannut vyöllä tai köysinipulla... ja kuinka siitä syntyi niitä tunteita, ettei kelpaa äidille. Että mikä on vikana. Ja ettei uskaltanut kertoa kenellekään.
Sieltä minä löysin itseni. Housut pois, vyön solkipäällä tai sateenvarjolla syntyneet arvet eivät hävinneet ihan heti. Ja kenellepä minäkään olisin kertonut. Ja kuinka arvottomaksi tunsin itseni. Miksen minä kelvannut äidille?
Onhan sitä analysoitu ja setvitty jälkeenpäin, terapiassa lähinnä. Olisin silti halunnut äitini edes kerran elämässään tunnustavan, mitä hän oikeasti on mulle tehnyt. Lähimpänä ollaan oltu kun hän on kertonut että elämämme oli "epävakaata" tuolloin.
Minä en muista yhtään mitään lapsuudestani ennen koulun alkua. Minulla on hyvin hataria muistoja myöskään ala-asteelta ja vain vähän enemmän ylä-asteen ajoilta. Muisti on blokannut kaiken pahan ja samalla sitten näköjään kaiken hyvänkin.
Kukaan ei ole koskaan sanonut, että äitini käyttämä väkivalta oli myös sadistista. Onpa se hyvä, että joku sanoi senkin ääneen.
Ihan mielenkiintoista olisi joku kaunis päivä huomata olevansa aivan sinut tämän asian kanssa. Ja huomata, ettei se herätä enää voimakkaita tunteita. Ja pystyä suhtautumaan neutraalisti äitiin ja äidin tekosiin sekä häneen nykyitsenään. Ja olla tyytyväinen omaan itseensä. Rakastaa omaa itseään semmoisena kuin on.
maanantai 30. tammikuuta 2012
torstai 12. tammikuuta 2012
Olen levoton
Suljin tämän blogin ja nyt olen taas tätä avaamassa. Vaikka sain palautetta kirjoituksistani, että olen itsekäs ja omahyväinen, niin totuus on se, ettei minulla ole oikein ketään kenen kanssa jutella niistä asioista joita tänne kirjoitan. Rakas ystäväni ja luotettuni "A" on pois ja muutamien "hyvien" työkavereiden kanssa meni sukset vähän ristiin työasioiden takia.
Tai on hyviä ystäviä, joiden kanssa joistain näistä asioista, mutta siltikään en ihan kaikesta pysty avautumaan muille kun tuntemattomille.
Meidän perheeseen syntyi toinen ihana lapsi ja sitä myöten on syntynyt pari elämän kriisiäkin.
Enkä nyt puhu pelkästään kotona tapahtuvista pienistä kriiseistä vaan enemmänkin niistä asioista, mitä mun pitäis elämälläni tehdä. Töissä tapahtui ennen äp-lomalle jäämistäni asioita, joita mun oli tosi vaikea niellä ja ylipäätänsä uskoa edes. Siitä varmaan tämä prosessi lähti käyntiin, että olisko mun elämälläni joku muu merkitys, että kuuluisiko mun tehdä ihan jotain muuta työssäni. Vaihtaa raha merkitykseen. Kasvattaa lapseni hyviksi ihmisiksi. Antaa itsestäni muille ihmisille. Vai mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä. Tarkoitus on kai pohtia ja miettiä eri vaihtoehtoja, samalla omaa arkielämääkin kirjoitella ja analysoida.
Olen huono kirjoittamaan, liian usein kirjoitan hetken olotilasta, provosoiden ja tunteet auki näyttäen. Sitten poistan kirjoituksen tai siivoan sitä. Tai jos kirjoitan jostain provosoivasta aiheesta, jään puolustelemaan kantaani vaikka mulla on olis ihan täysi oikeus olla just sitä mieltä, mitä haluan. Huono itsetunto?
Terapian jatkaminen on tässä yks asia, mitä on pohdittu. Esikoisen syntymän jälkeen jo kävin nlapsykologilla ja sitä mietittiin, lähinnä rahoituksen kannalta. Meni sitten jäihin, kun tuntui ettei aika riitä. Nyt mä tarttisin kyllä terapeutin apua ratkaisemaan loppuelämäni kohtaloa. On myös tehtävä päätöksiä äidin osalta, koska on siellä(kin) rintamalla tapahtunut ikäviä asioita. Toisaalta toiset ennen ahdistaneet asiat ovat taas paremmin ja olen pystynyt hyväksymään itsessäni joitain juttuja.
Ja kyllä, aion edelleen myös pohtia äitiyteen liittyviä asioita. Nyt kun sain syliini pienen tyttären, mulla on noussut pientä ahdistusta myös siitä tytön kasvattamisesta. Itse feministinä ja naiseuden moninaisena puolustajana mulle on tärkeetä, että mun lapsista kasvais itseäni tasapainoisempia ja itsensä hyväksyviä persoonia. Ja että mä pystyisin näkemään mahdolliset itseni tekemät virheet hyvissä ajoin, korjaamaan ne. Ja suojelemaan lapsia tietenkin.
Kaiken kaikkiaan, olen niin rakastunut pieneen mustatukkaiseen tyttäreeni. Tunturin päällä käy pieni tuulenpyrähdys, siinä se pieni tuulenpoikanen käy kääntymässä, mun ihana pieni peikkotyttöni tulee ja tiputtaa puista lehdet. Ja sitten pieni tuulenpoikanen lennähtääkin jo toisaalle.
Mä odotan, milloin tunteet tasaantuvat kahden lapsen kesken sillä uhmis ei kyllä nyt hirveästi ole saanut multa huomiota joka on johtanut aika pahaan kierteeseen.
Tai on hyviä ystäviä, joiden kanssa joistain näistä asioista, mutta siltikään en ihan kaikesta pysty avautumaan muille kun tuntemattomille.
Meidän perheeseen syntyi toinen ihana lapsi ja sitä myöten on syntynyt pari elämän kriisiäkin.
Enkä nyt puhu pelkästään kotona tapahtuvista pienistä kriiseistä vaan enemmänkin niistä asioista, mitä mun pitäis elämälläni tehdä. Töissä tapahtui ennen äp-lomalle jäämistäni asioita, joita mun oli tosi vaikea niellä ja ylipäätänsä uskoa edes. Siitä varmaan tämä prosessi lähti käyntiin, että olisko mun elämälläni joku muu merkitys, että kuuluisiko mun tehdä ihan jotain muuta työssäni. Vaihtaa raha merkitykseen. Kasvattaa lapseni hyviksi ihmisiksi. Antaa itsestäni muille ihmisille. Vai mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä. Tarkoitus on kai pohtia ja miettiä eri vaihtoehtoja, samalla omaa arkielämääkin kirjoitella ja analysoida.
Olen huono kirjoittamaan, liian usein kirjoitan hetken olotilasta, provosoiden ja tunteet auki näyttäen. Sitten poistan kirjoituksen tai siivoan sitä. Tai jos kirjoitan jostain provosoivasta aiheesta, jään puolustelemaan kantaani vaikka mulla on olis ihan täysi oikeus olla just sitä mieltä, mitä haluan. Huono itsetunto?
Terapian jatkaminen on tässä yks asia, mitä on pohdittu. Esikoisen syntymän jälkeen jo kävin nlapsykologilla ja sitä mietittiin, lähinnä rahoituksen kannalta. Meni sitten jäihin, kun tuntui ettei aika riitä. Nyt mä tarttisin kyllä terapeutin apua ratkaisemaan loppuelämäni kohtaloa. On myös tehtävä päätöksiä äidin osalta, koska on siellä(kin) rintamalla tapahtunut ikäviä asioita. Toisaalta toiset ennen ahdistaneet asiat ovat taas paremmin ja olen pystynyt hyväksymään itsessäni joitain juttuja.
Ja kyllä, aion edelleen myös pohtia äitiyteen liittyviä asioita. Nyt kun sain syliini pienen tyttären, mulla on noussut pientä ahdistusta myös siitä tytön kasvattamisesta. Itse feministinä ja naiseuden moninaisena puolustajana mulle on tärkeetä, että mun lapsista kasvais itseäni tasapainoisempia ja itsensä hyväksyviä persoonia. Ja että mä pystyisin näkemään mahdolliset itseni tekemät virheet hyvissä ajoin, korjaamaan ne. Ja suojelemaan lapsia tietenkin.
Kaiken kaikkiaan, olen niin rakastunut pieneen mustatukkaiseen tyttäreeni. Tunturin päällä käy pieni tuulenpyrähdys, siinä se pieni tuulenpoikanen käy kääntymässä, mun ihana pieni peikkotyttöni tulee ja tiputtaa puista lehdet. Ja sitten pieni tuulenpoikanen lennähtääkin jo toisaalle.
Mä odotan, milloin tunteet tasaantuvat kahden lapsen kesken sillä uhmis ei kyllä nyt hirveästi ole saanut multa huomiota joka on johtanut aika pahaan kierteeseen.
Kun on oikein pieni,
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.
*
Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.
*
Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille,
liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)