Tänään, maanantaina 30.1 MOT ja aiheena naisten tekemä väkivalta, niin miehiin, kuin lapsiinkin kohdistuen.
Siellä mies kertoi, kuinka lapsena äiti oli sadistisesti häntä pahoinpidellyt. Pakottanut riisuutumaan, hakannut vyöllä tai köysinipulla... ja kuinka siitä syntyi niitä tunteita, ettei kelpaa äidille. Että mikä on vikana. Ja ettei uskaltanut kertoa kenellekään.
Sieltä minä löysin itseni. Housut pois, vyön solkipäällä tai sateenvarjolla syntyneet arvet eivät hävinneet ihan heti. Ja kenellepä minäkään olisin kertonut. Ja kuinka arvottomaksi tunsin itseni. Miksen minä kelvannut äidille?
Onhan sitä analysoitu ja setvitty jälkeenpäin, terapiassa lähinnä. Olisin silti halunnut äitini edes kerran elämässään tunnustavan, mitä hän oikeasti on mulle tehnyt. Lähimpänä ollaan oltu kun hän on kertonut että elämämme oli "epävakaata" tuolloin.
Minä en muista yhtään mitään lapsuudestani ennen koulun alkua. Minulla on hyvin hataria muistoja myöskään ala-asteelta ja vain vähän enemmän ylä-asteen ajoilta. Muisti on blokannut kaiken pahan ja samalla sitten näköjään kaiken hyvänkin.
Kukaan ei ole koskaan sanonut, että äitini käyttämä väkivalta oli myös sadistista. Onpa se hyvä, että joku sanoi senkin ääneen.
Ihan mielenkiintoista olisi joku kaunis päivä huomata olevansa aivan sinut tämän asian kanssa. Ja huomata, ettei se herätä enää voimakkaita tunteita. Ja pystyä suhtautumaan neutraalisti äitiin ja äidin tekosiin sekä häneen nykyitsenään. Ja olla tyytyväinen omaan itseensä. Rakastaa omaa itseään semmoisena kuin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti