Olen hieman hämilläni. Mulla on pyörinyt tuo otsikon ajatus jo jonkun aikaa päässäni. Siinä yhdistyy oikeastaan kaksi asiaa, eli urallinen intohimo + lasten kanssa työskentely (lastenlääkäri siis olisi varmaan oikeampi).
Käytännössä se olisi mahdollista. Saisin aikuisopintotukea kyllä melkein 2 vuotta ja sen jälkeen lääkisläisenä varmaan voi jo tehdä keikkatyötä ja harjoittelua josta saa vähän palkkaa tms.. Et taloutemme ei menis ihan kuralle sen takia. 6 vuottahan ne perusopinnot ymmärtääkseni kestävät ja sen jälkeen alkaa erikoistuminen, joka on sitten jo kyllä ihan normaalia työtä.
Mutta miksi? Olen pyöritellyt ihan hirveästi näitä ammatteja ja asioita päässäni. Kaipaan tekemään semmoista työtä, jossa olen ikäänkuin auttavassa roolissa ja suoraan asiakkaan kanssa yhteydessä. Olen pohtinut läpi kaikki kätilöstä ja psykologista perhetyöntekijän tehtäviin ja kaikki kiinnostavat. Tietenkin myös sairaanhoitajan hommat, vaikka ne nyt vähän vähemmän. Jostain vaan puskee vielä semmoinen intohimo lähteä tuohon uuteen maailmaan. Olen nähnyt nyt paljon erilaisia lastenlääkäreitä ja seurannut heidän tapaansa toimia. Niin yksityisellä vastaanotolla, kuin sairaalassakin.
Olen lukenut lukiossa kuitenkin vain puolet pitkän matikan oppimäärästä, fysiikasta ja kemiasta luin lyhyen, eli perustaidoissakin olisi hirveästi prepattavaa. Olisihan se mahdollista esimerkiksi yksi talvi käyttää tuon kaiken preppaamiseen, käydä valmennuskurssit ja sitten hakea. Ei kai sitä mitään hakemalla menettäisi?
En uskalla sanoa tätä edes ääneen vielä kotona. Joustaisiko perheemme? Miten haaveeni kolmannen lapsen kohdalta? Mulla on aikaraja lapsen saamiseen 40 vuotta ja siihen on 5 vuotta aikaa. Ehtisihän siinä aloittaa jo opinnot ja tehdä niitä hyvän tovin. Kyllähän opiskelijat muutenkin usein ovat perheellisiä.
Kuullostaako tämä ihan haihattelulta? Lainaanko kirjastosta fyssan kirjan ja kokeilen vähän verestää muistojani? Voi olla yksinkertaisesti mulle myös liian vaikeeta, yliopistomatikasta en tahtonut oikein selvitä kuin ihan perusasioista.
