Mitä se on kun koko ajan kritisoi

Oltiin kesälomamatkalla ja ajettiin porukalla koko suomen halki pohjoiseen ja takaisin. Kotimatkalla sitten piipahdimme taas äitylin luona, kun hän viime hetkellä perui menomatkamme tapaamisen. Olisi pitänyt jo arvata kun soittelin matkan varrelta ja kuullostelin fiiliksiään. Ei toivottanut kovin paljoa tervetulleeksi ja kuullosti väsyneeltä. Olisi pitänyt arvata....

Olimme kaksi yötä ja siinä oli kaksi yötä lisää. Ensimmäisenä päivänä alkoi jo elämämme arvostelu. Esikoinen oli täyttänyt 3v ja sai lelukaupassa valita itselleen lahjan ja oli tietenkin valinnut ison muovisen leluauton. Äidin mielestä me vaan ostelemme leluja emmekä ole ollenkaan ympäristöä ajattelevia, lellimme lapsia ihan liikaa. Aikani puolustin (itse en noita leluja niin paljoa ostaisi mutta mieheni ja mummi ostaa ja sen ilon olen jo heille suonut vaikka välillä aina valitankin ja yritän vaikuttaa) meidän perhettä mutta kun äidin suusta alkoi tulemaan esimerkiksi semmoisia vihjauksia, että esikoisen LÄÄKÄRIkummi esimerkiksi ei varmasti osta muovikrääsää (=mieheni ja heidän sukunsa ovat typeriä duunareita jotka ostavat...siis tämä oli se piiloajatus) niin pärähdin. Kaikkiin mun kommentteihin hän vaan tokas tylysti että "puolustele sä vaan mut oikeasti asia on näin kun mä sanon".

No, seuraavaksi esikoisen kielenkäyttö alkoi saada arvostelua. Vaikka olen itse lopettanut vauvamaisesti puhumisen, niin mieheni vielä vähän "lässyttää" hänelle. Aika vähän, mutta puhuu joskus silleen hauskasti. Sen takia kuulemma esikoisemme puhuu epäselvästi ja olemme pilanneet hänen kielensä. Faktahan on kuitenkin se, että poikamme puhuu tosi selkeästi 3-vuotiaaksi (ainakin sen, mitä olen verrannut kavereiden samanikäisten puhetta ja myös ovat kaverit kommentoineet), pitkiä lauseita ja hienoja ajatuksia ja aika suuri sanavarastokin on. No kun sanoin tämän äidille niin.... "puolustelet vaan, oikeasti asia on kuten mä sanon".

Seuraavaksi alkoi kamala kritisointi kuinka me lähdimme kiertämään autolla suomea kahden pienen lapsen kanssa. Kuinka kamalaa ja väsyttävää se on. Kun muistutin, että niinhän hän itsekin veljeni ollessa vuoden ikäinen ajoi keski-eurooppaan ja takaisin, niin se heidän reissu olikin yhtäkkiä jotenkin parempi...meni vähän pasmat sekaisin.

Arvostelua jatkui koko ajan asiasta toiseen, mutta sitten räjähti...

Tossa kuukausi sitten äiti puhelimessa ehdotti, että menisin lihavuuteni takia ravitsemusterapeutille. Sanoin joo joo, itsellä on ajatus personal trainerin palkkaamisesta enkä usko että ravitsemusterapeutilta saisin juurikaan nyt apua mut tästä en tietenkään kertonut. Nyt  kuitenkin kysyi sitten, että joko olen käynyt. Yritin antaa asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos mutta siitä tuli ilmiriita lopulta. Kuvitelkaa tilanne jossa mä huudan itkuisena että "lopeta jo, lopeta jo" ja äiti jauhaa...vaihdoin huonetta ja hän seurasi perässä selittäen mm...

.... sun miehesi jättää sut ennemmin tai myöhemmin jos et laihduta....
....näytät siltä, että olet viimeisilläsi....
...näytät aivan kamalalta....
...sairastut ihan varmasti diabetekseen....
....sun sisäelimet on täynnä rasvaa koska olen keskivartalolihava (jota en oikeasti ole vaan lihava joka puolelta, keskeltä kapeampi vaikkakin leveämpi mitä ennen lapsia)...

ja muita loukkauksia hyvin halveksivalla ja kovalla äänellä

Lopulta sain tarpeeksni ja häivyin itkuisena huoneesta, jonka jälkeen hän rupesi painostamaan mun miestäni. Oli jopa keskellä yötä vienyt jonkun ikivanhan lääkärikirjan avattuna diabetes-kohdasta.

Olen tuossa reilu vuosi sitten kertonut äidilleni aika tarkasti laihdutushistoriani ja myös sen, ettei esikoisen imetysaikana paino tippunut lukuisista yrityksistä huolimatta ja et mitä lääkärit sun muut oli siihen sanoneet ja et paino tippui vasta imetyksen lopettamisen jälkeen. Luulin, että asia oli silloin mennyt perille mutta nyt tajusin että hän oli unohtanut (tai halunnut unohtaa) ihan kokonaan kaiken mitä olin sanonut. Kun yritin muistuttaa et "etkö sä muista mitä mä kerroin" niin kommentti oli että "sä vaan söit liikaa". Eipä muuta kun et voi jessus sentään...

Voin sanoa, että nämä kaksi päivää oli kuin kauhuelokuvasta. Esikoinen oli väsynyt matkasta ja uhmasi aika kovin, niin äidillä ei ollut minkäänlaista kykyä ottaa kontaktia häneen. Ihan uskomatonta, miten tylysti käyttäytyi lähinnä vaan komensi. Vertaan toiseen mummoon joka reissussa oli myös mukana ja reippaasti leikitti esikoista vaikka uhmasi sielläkin. Jälkeenpäin äiti vaan kommentoi, että luulenpa että tästä teidän kakkosesta tulee mun lempilapsi. No tottakai vauva on siinä iässä että hymyilee ja on iloinen. Mut ihan järkyttävää sanoa noin, toivon todella ettei esikoinen kuullut sitä.

Aika monta kertaa jo lupasin itselleni että pistän välit kokonaan poikki. Olen toivonut, että hän pystyisi olemaan lasten mummo, mutta nyt näyttää kyllä siltä ettei hän osaa käsitellä yhtään tätä meidän isompaa enkä usko että se tästä enää parane kun ei hänellä ole edes millä harjoitella. Ja ei näytä olevan kamalasti edes kiinnostusta.

Kävimme äidin kanssa myös kaupassa autolla. Lyhyen vartin ajon aikana meinas ajaa kaks kertaa kolarin; eka peruutti naapurin auton päälle reagoimatta ollenkaan peruutustutkaan ja vasta sit huomasi kun mä huusin et sä törmäsit. Tokalla kerralla poistuessamme parkkiluolasta unohti et pitää se kortti syöttää vehkeeseen ja ajoi melkein päin puomia kunnes taas huusin.

Muisti taitaa olla kuin kananlento ja samoin keskustelu on täysin mahdotonta koska puhetta kyllä pulppuaa...kuin tajunnanvirtaa. Eli aloittaa aiheesta a ja kesken lauseen yhtäkkiä vaihtaa aiheeseen b ja siit aiheeseen c. Siihen alkuperäiseen aiheeseen (vaikkapa että kuinka paljon laitan pippuria kalan kastikkeeseen) ei koskaan palata....mä sanoisin et hänen kanssaan on täysin mahdotonta olla. On myös niin hullu siivouspedantti (oikeasti - hän viettää koko päivän keittiössä joko valmistellen ruokaa, tehden ruokaa tai siivoten jälkiä - koko ajan rätti kädessä pyyhkii esim. lavuaarin jokaisen lusikan pesun jälkeen) et mitään en viitsi edes yrittää auttaa kun teen taatusti väärin.

Mä uskon, että sairaus ja lääkitys on vaikuttanut tosi paljon hänen aivotoimintaansa. Oli ollut neurologisissa testeissäkin ja huonot tulokset. Mutta nyt kirjoitan ihan rehellisesti, et mä en usko hänen pärjäävän töissä enää kovinkaan pitkään (jääkin nyt osa-aikaiselle sairaseläkkeelle) ja pärjääminen elämässäkin on ihan hiuskarvan varassa ihan perustuen tuohon autolla ajamiseen. Mieheni sanoi, ettei palkkaisi äitiä edes paskakuskiksi... rumasti sanottu mutta totta se on.

Äiti muuttuu vanhemmiten oman äitinsä kaltaiseksi. Samoista syistä (katkeruus, haukkuminen, lyttääminen) on pistänyt välit äitiinsä ja minä välit isoäitiini poikki. Pelkään, että jos annan tämän jatkua, hän sotkee enemmin tai myöhemmin lapseni tähän (kuten isoäiti teki ja sotki minut).

Onko tämä sen arvoista, että haluan lapsilla olevan mummon? Ymmärtävätkö lapset isompana jos pistän välit poikki? Voiko äiti tulla mun ja lasten väliin kuitenkin? Mitä mä sanon anopille ja appiukolle. Entäs jos kolmas laps tulee, kerronko äidille ollenkaan?

Yks asia vielä mikä juolahti mieleeni on se, et äidistä on tullut terveysintoilija. Koko huusholli on täynnä Hyvä terveys, voi hyvin, luontaisterveys sun muita lehtiä ja elämä pyörii sen ympärillä. Ja jauhaahan se niistäkin asioista ja painostaa meitä muuttamaan elintapojamme. Ja mä sanon kuulkaa, et se on ihan sairasta. Siis ihan laidasta laitaan se jauhaa hiilihydraateista ja kaikenmaailman systeemeistä, pillereistä, luonnonkosmetiikasta... ihan koko ajan siitäkin. Ei hyvä.

Kirjoitan tätä vieläkin kiihdyksissäni vaikka eilen jo tultiin kotiin. Mietin, että miten saisin päätettyä minkälaisen pesäeron tekisin. Onko mussa munaa laittaa välejä kokonaan poikki?

Mitä tää on?

Joinain päiviniä päivitellessäni esimerkiksi facebook-statuksiani, minulle tulee mieleen että onkohan mussa kaksi aivan täysin eri ihmistä? Sinne statuksiin kun ei päivitellä "huusinpa taas esikoiselle" tai "paukautinpa oven esikoisen nenän edestä kun se löi mua"... tai "olipa kiva kun taaskaan en päässyt jumppaan"

Huom! Tämä on erittäin väsyneen ja kyllästyneen äidin kirjoitusta. Parempina päivinä kun olen myöskin levännyt, mielenikin on tietysti paljon parempi.

Syyt tähän mielen kaaokseen ovat kutakuinkin tässä:
- esikoisen kova uhma ja isän ihannointi
- kasvatuslinjaukset ja niistä syntyvä eripuraisuus joka vaikuttaa paljon edelliseen kohtaan
- mökkiprojekti tms. jonka johdosta parisuhteelle ei ole ollut aikaa ikuisuuksiin ja jonka johdosta olen ollut hyvin paljon yksin lasten kanssa
- fyysinen pahoinvointini (atopia jonka johdosta mm. jalat ja kädet halkeilevat, jatkuvasti huonosti toimiva vatsa, sijoiltaan hyppivä lonkka, unettomuus jne.)

En tiedä edes, mistä sitä aloittaisi? Ehkä unettomuudesta.  Juniorin koko raskausajan minulla oli pahoja uniongelmia - ehkä niitä oli aikaisemminkin, en enää kykene muistamaan. Valitettavasti ongelmat eivät poistuneet synnytykseen eikä vieläkän vaikka tyttö on jo puolivuotias. Tyttö ei minua herättele, itse mä itteäni herättelen - tai herään. Pahimmillaan (ja siis tämä on lähes jokaöistä) en saa unen päästä kiinni kuin vasta 2-3 aikaan ja jos aikaisemmin, niin viimeistään tuohon aikaan herään sitten. Yöunet usein ovat viisituntisia ja aamulla (luojan kiitos meillä nukutaan yhdeksään) olen ihan zippi. Saana syö yöllä useita kertoja, mutta niihin syömisiin mä en herää, hassua? Tai siis jatkan samantien unta kun saan tissin sille suuhun.

No, väsyneenähän sitä reagoi ihan kaikkeen.

Esikoisen uhma nyt esimerkiksi. Kun lyö ja potkii minua eikä isäänsä. Huutaa, kiljuu ja vaatii ihan mitä mieleen sattuu. Ja sitten kun isä palaa töistä, minä en kelpaa mihinkään - kuten en viikonloppuisinkaan. Voi kun oliskin niin helppoa et saisin vaan olla rauhassa, mutta sitä kiljuntaa joudun kuunteleen joka tapauksessa ja vähän väliä, ikävä kyllä, puuttumaan tilanteisiin (yritän olla puuttumatta paitsi kaikkein hankalimpiin ristiriitoihin). Mulla on jatkuvasti paha mieli kun huudan esikoiselle ja erityisesti kun huomaan et se on oppinut multa sitä huutamista ja muitakin pahoja tapoja. Mut kun on kaikki päivät väsynyt ja pinna kireellä, niin.. .

Kun miehen kanssa ollaan jatkuvasti eri linjoilla. Yritän olla lepsu ja antaa periksi periaatteistani  (tai meidän periaatteitahan niiden pitäisi olla), mutta se tuntuu kamalalta kun tiedän, että toinen mitätöi tekemisillään mun sanomisia ja tekemisiä. Sanotaan nyt vaikka, että karkkipäivä. Kun ollaan esikoisen (ja isänsä) kanssa juteltu ja sovittu karkkipäivästä ja mä yritän pitää siitä kiinni, niin aviopuoliso joka kauppareissulla enemmän tai vähemmän salaa ostaa lapselle karkkia. Tai kun mä sanon, että nyt mennään suihkuun niin aviomies sanoo, ettei mennäkään kun lapsi ei halua. Joka helvetin puolelta sanotaan, että keskustele sen miehen kanssa. No, minä olen keskustellut - miljoona kertaa. Aikuismaisesti, asiallisesti, pyytäen, itkien ja lopulta jopa erolla uhaten kun mikään ei mennyt perille. Erolla uhkaaminen (tai lähinnä esitin asian niin, että lapsen on helpompi ymmärtää vanhempien eri periaatteet kun vanhemmat ei asu yhdessä kun että saman katon alla mitätöidään koko ajan toista) meni perille - hetkeksi kunnes taas ollaan aloituspisteessä. No, mutta selittää myös osaltaan isän ihannointia tuo, että isältä saa aina periksi. Omia lelujahan ei koskaan tartte siivota, jos äiti ei ole käskemässä.

Joten ei tartte kommentoida mulle helvetti soikoon - että keskustele. Mä en enää jaksa seinille puhua.

Meidän mökkiprojekti, joo... jee. Siitä on pari vuotta kun ostimme täysin remontoitavan kiinteistön josta halusimme tehdä mökin. Minä en tajunnut ollenkaan miten iso työ siinä on ja jotenkin romanttisesti ajattelin, että se tulee siinä sivussa hissukseen tehtyä. Jälkeenpäin olen tajunnut, että rakas mies on kyllä ollut oikein hyvin selvillä siitä työmäärästä. Olen nyt kaksi vuotta viettänyt joka viikonloppu toisen päivän yksinäni lasten kanssa, pahimpina aikoina molemmatkin ja pari arki-iltaakin. Ollaan tapeltu asiasta ja olen saanut miljoona kertaa kuulla halveksuvaan sävyyn, että kun en päästä häntä sinne niin usein kuin pitäisi. No nyt projekti on sillä mallilla, että siellä voi asustella jo ja ollaan oltukin muutamia kertoja. Silti olen allapäin enkä ollenkaan niin innostunut koko asiasta. Olen myös huomannut, että lapsille on ottanut koville olla siellä - ehkä se ajan myötä helpottuu. En suosittele yhdellekään pienten lasten perheelle mitään mökkiprojektia tai todellakaan talonrakennusta. Se, jos mikä, hajottaa perhettä.Voi kun elämä olis niin erilaista jos tätä projektia ei olis. Vai olisko?


Hei - oma aika vielä. Mitä hittoa se on? Mm. tuon edellisen kohdan takia (ja jonkun muunkin asian, en vain tiedä vielä et minkä) mä olen joku hiton kotiorja. Kuka täällä pesee pyykit, ellen minä?? Ei kukaan, ne jää koriin kasvattamaan kasaa. Kuka tekee ruoan? Kuka hoitaa kodin yleissiisteyttä (kuten vaikkapa vessanpöntönpesua?). En mä tajunnut itekään, miten pahasti kaikki on mun päälle kaatunut, kunnes pari viikkoa sitten jotenkin romahdin ja en saanut tehtyä mitään. Kämppä oli viikon jälkeen jo täydessä kaaoksessa (ja huom! mä en ole mikään siisteysintoilija muutenkaan nykyään). Jonkunhan täytyy kuitenkin pyyhkiä esim. lapsen syöttötuolin alta ruoantähteet ettei ne ala homehtumaan??
Ai niin, se oma aika. Haluisin liikkua, siis oikeeta liikuntaa. Edes kerran viikossa. Kun aviopuoliso tulee töistä, hän ottaa esikoisen ja jättää vauvan minulle (tai jos ottaa vauvan, siirtää hänet noin minuutin päästä jo sitteriin josta otan lopulta kitisevän tytön syliini). Pari kertaa olen pyytänyt, että tulee ajoissa et pääsen jumppaan - en päässyt koska en ehtinyt. Olen pyytänyt, että tsemppaisi minua kun olen välillä tosi rikki ja väsynyt. Höpöhöpö...ite se on se oma aika siihen vaan väkipakolla otettava. Ja kun on rikki - ei jaksa. Toki aviomiehellä riittää kitinää ettei itse saa harrastaa liikuntaa yhtä paljon kuin haluaa. Hän siltikin polkee 20 km päivässä työmatkoja, mä en kilometriäkään. Niin ja tietysti jonkun ne kotityöt on tehtävä. Hoitelen niitä sitten iltaisin vauva kainalossa ruokaa kokatessani vasemmalla kädellä.

Psykologille olis varmasti ihan kiva mennä, mutta se ei tätä meidän tilannetta auta (meidän neuvolapsykka on sitäpaitsi ihan taapo, kokeiltu on). Mä olen jo miljoona kertaa miettinyt avioeroa ihan vakavastikin. Lopulta päädyn aina siihen, että odotetaan nyt ja annetaan lasten kasvaa ja ajan kulua. Sain semmoisen tukihenkilönkin tässä, mutta hänen omaan elämäänsä tuli niin paljon vaikeuksia, että tukisuhde takkuili enkä mä oikeen hänellekään saanut näistä asioista kerrottua

Niin, että tämmöstä tää lapsiperheen arki pahimmillaan voi olla. Toki muilla on varmasti erilaisia ongelmia, mutta eiköhän tässä ole ne tyypillisimmät probleemat?

Meillä yks iso osa-alue on myös se, että mä olen, taustastani johtuen, lukenut aika paljon kirjallisuutta liittyen lapsen kasvatukseen, minäkuvan kehittymiseen yms. Ja muutenkin ammentanut tietoa esim. rutiinien tärkeydestä  kirjallisuudesta. Olen aina jutellut puolisolle, mitä olen lukenut ja mitä on tuttavapiirissä esim. koettu hyviksi tavoiksi toimia joissain tilanteissa ja yrittänyt herättää keskustelua, et mitä jos mekin tehtäisiin näin. Jotenkin kehittää meitä vanhempina. Mies ei ole kiinnostunut pätkääkään mistään vaan toimii vain oman kokemuksen ja oman olemuksensa pohjalta (toki siinä on hirveän paljon hyvääkin, koska hän on mua niin paljon rauhallisempi ja pitkäpinnaisempi), mutta lähinnä meidän eri tavat toimia minua kauhistuttaa. Ei me varmaan meidän lapsia rikota, mutta olisi varmasti lapsien hyvä kasvaa semmoisessa perheessä jossa näkyisi esimerkiksi, että vanhemmat kunnioittavat ja arvostavat toisiaan???

Kuulostan naurettavalta (ainakin omasta mielestäni), mutta mietin aika ajoin sitä, miten paljon helpompaa olis lasten kanssa yksinään. Edelleenkään sitä omaa aikaa ei olisi, mutta ei olisi myöskään paha olo siitä, että perheessä oleva toinen aikuinen ei hoida omaa osuuttaan, ja toisaalta samat pyykit ne on kuitenkin pestävä, ruoat tehtävä. Tietysti on IHAN ERI ASIA tehdä se lapselle, erota. Rikkoa perhe, tehdä pahaa! En varmaan kykenisi siihen kuitenkaan ainakaan näiden itsekkäiden syitteni vuoksi.

Parisuhdetta meillä ei ole, ei minkäänlaisessa muodossa että sitä voisi kuvailla. Emme koskettele toisiamme, emme pussaile eikä pidetä hyvänä, ei puhuta tunteistamme eikä kerrota rakastavamme, ei yhtään mitään paitsi jaetaan rahat ja sama sänky. Esikoisen raskausaikana tämä alkoi. Toisen vauvan syntymän jälkeen mulle ei tullut semmosta hormonihöyryä et olisin elänyt vaan vauvalle, mutta tämä järkyttävän väsyttävä arki ja erityisesti tuo puolison suhtautuminen minuun kotiorjana, on syönyt multa kaiken halun. Muutaman kerran olen tuskissani yrittänyt järjestää jotain parisuhdeaikaa/toimintaa, mutta toinen osapuoli ei ole ollut sen enempää kiinnostunut. Seksiä kyllä ruinaa, joka ilta. En anna kun en halua enkä jaksa. Mä pärjään tämän asian kanssa, koska olen miettinyt tätä jo paljon. Jaan rakkauden ja hellyyden sitten lapsille, jos aikuista ei siinä rinnalla ole.

Noniin, tässä on paljon parannettavaa. Saa nähdä, mikä tilanne on viiden vuoden päästä. Jos lapsia harkitsee, kannattaa miettiä että näinkin voi käydä - varsinkin jos on taustaltaan yhtä ongelmainen kuin minä (joka siis luulin jo olevani paljon ehyempi). Johonkin suuntaan tästä kuitenkin on lähdettävä, uusi ala etsittävä ja vietävä asioita eteenpäin. Silti, useastikin, mä mietin että miten mä jaksan. Kukaan ei sitä multa kysy eikä sitä, että miten mä voin. Tai, no äiti kysyy, mut sille on valehdeltava, koska se kääntää kaiken mua itteäni vastaan.

Jees, josko sitä yrittäis taas saada unen päästä kiinni.