Oltiin kesälomamatkalla ja ajettiin porukalla koko suomen halki pohjoiseen ja takaisin. Kotimatkalla sitten piipahdimme taas äitylin luona, kun hän viime hetkellä perui menomatkamme tapaamisen. Olisi pitänyt jo arvata kun soittelin matkan varrelta ja kuullostelin fiiliksiään. Ei toivottanut kovin paljoa tervetulleeksi ja kuullosti väsyneeltä. Olisi pitänyt arvata....
Olimme kaksi yötä ja siinä oli kaksi yötä lisää. Ensimmäisenä päivänä alkoi jo elämämme arvostelu. Esikoinen oli täyttänyt 3v ja sai lelukaupassa valita itselleen lahjan ja oli tietenkin valinnut ison muovisen leluauton. Äidin mielestä me vaan ostelemme leluja emmekä ole ollenkaan ympäristöä ajattelevia, lellimme lapsia ihan liikaa. Aikani puolustin (itse en noita leluja niin paljoa ostaisi mutta mieheni ja mummi ostaa ja sen ilon olen jo heille suonut vaikka välillä aina valitankin ja yritän vaikuttaa) meidän perhettä mutta kun äidin suusta alkoi tulemaan esimerkiksi semmoisia vihjauksia, että esikoisen LÄÄKÄRIkummi esimerkiksi ei varmasti osta muovikrääsää (=mieheni ja heidän sukunsa ovat typeriä duunareita jotka ostavat...siis tämä oli se piiloajatus) niin pärähdin. Kaikkiin mun kommentteihin hän vaan tokas tylysti että "puolustele sä vaan mut oikeasti asia on näin kun mä sanon".
No, seuraavaksi esikoisen kielenkäyttö alkoi saada arvostelua. Vaikka olen itse lopettanut vauvamaisesti puhumisen, niin mieheni vielä vähän "lässyttää" hänelle. Aika vähän, mutta puhuu joskus silleen hauskasti. Sen takia kuulemma esikoisemme puhuu epäselvästi ja olemme pilanneet hänen kielensä. Faktahan on kuitenkin se, että poikamme puhuu tosi selkeästi 3-vuotiaaksi (ainakin sen, mitä olen verrannut kavereiden samanikäisten puhetta ja myös ovat kaverit kommentoineet), pitkiä lauseita ja hienoja ajatuksia ja aika suuri sanavarastokin on. No kun sanoin tämän äidille niin.... "puolustelet vaan, oikeasti asia on kuten mä sanon".
Seuraavaksi alkoi kamala kritisointi kuinka me lähdimme kiertämään autolla suomea kahden pienen lapsen kanssa. Kuinka kamalaa ja väsyttävää se on. Kun muistutin, että niinhän hän itsekin veljeni ollessa vuoden ikäinen ajoi keski-eurooppaan ja takaisin, niin se heidän reissu olikin yhtäkkiä jotenkin parempi...meni vähän pasmat sekaisin.
Arvostelua jatkui koko ajan asiasta toiseen, mutta sitten räjähti...
Tossa kuukausi sitten äiti puhelimessa ehdotti, että menisin lihavuuteni takia ravitsemusterapeutille. Sanoin joo joo, itsellä on ajatus personal trainerin palkkaamisesta enkä usko että ravitsemusterapeutilta saisin juurikaan nyt apua mut tästä en tietenkään kertonut. Nyt kuitenkin kysyi sitten, että joko olen käynyt. Yritin antaa asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos mutta siitä tuli ilmiriita lopulta. Kuvitelkaa tilanne jossa mä huudan itkuisena että "lopeta jo, lopeta jo" ja äiti jauhaa...vaihdoin huonetta ja hän seurasi perässä selittäen mm...
.... sun miehesi jättää sut ennemmin tai myöhemmin jos et laihduta....
....näytät siltä, että olet viimeisilläsi....
...näytät aivan kamalalta....
...sairastut ihan varmasti diabetekseen....
....sun sisäelimet on täynnä rasvaa koska olen keskivartalolihava (jota en oikeasti ole vaan lihava joka puolelta, keskeltä kapeampi vaikkakin leveämpi mitä ennen lapsia)...
ja muita loukkauksia hyvin halveksivalla ja kovalla äänellä
Lopulta sain tarpeeksni ja häivyin itkuisena huoneesta, jonka jälkeen hän rupesi painostamaan mun miestäni. Oli jopa keskellä yötä vienyt jonkun ikivanhan lääkärikirjan avattuna diabetes-kohdasta.
Olen tuossa reilu vuosi sitten kertonut äidilleni aika tarkasti laihdutushistoriani ja myös sen, ettei esikoisen imetysaikana paino tippunut lukuisista yrityksistä huolimatta ja et mitä lääkärit sun muut oli siihen sanoneet ja et paino tippui vasta imetyksen lopettamisen jälkeen. Luulin, että asia oli silloin mennyt perille mutta nyt tajusin että hän oli unohtanut (tai halunnut unohtaa) ihan kokonaan kaiken mitä olin sanonut. Kun yritin muistuttaa et "etkö sä muista mitä mä kerroin" niin kommentti oli että "sä vaan söit liikaa". Eipä muuta kun et voi jessus sentään...
Voin sanoa, että nämä kaksi päivää oli kuin kauhuelokuvasta. Esikoinen oli väsynyt matkasta ja uhmasi aika kovin, niin äidillä ei ollut minkäänlaista kykyä ottaa kontaktia häneen. Ihan uskomatonta, miten tylysti käyttäytyi lähinnä vaan komensi. Vertaan toiseen mummoon joka reissussa oli myös mukana ja reippaasti leikitti esikoista vaikka uhmasi sielläkin. Jälkeenpäin äiti vaan kommentoi, että luulenpa että tästä teidän kakkosesta tulee mun lempilapsi. No tottakai vauva on siinä iässä että hymyilee ja on iloinen. Mut ihan järkyttävää sanoa noin, toivon todella ettei esikoinen kuullut sitä.
Aika monta kertaa jo lupasin itselleni että pistän välit kokonaan poikki. Olen toivonut, että hän pystyisi olemaan lasten mummo, mutta nyt näyttää kyllä siltä ettei hän osaa käsitellä yhtään tätä meidän isompaa enkä usko että se tästä enää parane kun ei hänellä ole edes millä harjoitella. Ja ei näytä olevan kamalasti edes kiinnostusta.
Kävimme äidin kanssa myös kaupassa autolla. Lyhyen vartin ajon aikana meinas ajaa kaks kertaa kolarin; eka peruutti naapurin auton päälle reagoimatta ollenkaan peruutustutkaan ja vasta sit huomasi kun mä huusin et sä törmäsit. Tokalla kerralla poistuessamme parkkiluolasta unohti et pitää se kortti syöttää vehkeeseen ja ajoi melkein päin puomia kunnes taas huusin.
Muisti taitaa olla kuin kananlento ja samoin keskustelu on täysin mahdotonta koska puhetta kyllä pulppuaa...kuin tajunnanvirtaa. Eli aloittaa aiheesta a ja kesken lauseen yhtäkkiä vaihtaa aiheeseen b ja siit aiheeseen c. Siihen alkuperäiseen aiheeseen (vaikkapa että kuinka paljon laitan pippuria kalan kastikkeeseen) ei koskaan palata....mä sanoisin et hänen kanssaan on täysin mahdotonta olla. On myös niin hullu siivouspedantti (oikeasti - hän viettää koko päivän keittiössä joko valmistellen ruokaa, tehden ruokaa tai siivoten jälkiä - koko ajan rätti kädessä pyyhkii esim. lavuaarin jokaisen lusikan pesun jälkeen) et mitään en viitsi edes yrittää auttaa kun teen taatusti väärin.
Mä uskon, että sairaus ja lääkitys on vaikuttanut tosi paljon hänen aivotoimintaansa. Oli ollut neurologisissa testeissäkin ja huonot tulokset. Mutta nyt kirjoitan ihan rehellisesti, et mä en usko hänen pärjäävän töissä enää kovinkaan pitkään (jääkin nyt osa-aikaiselle sairaseläkkeelle) ja pärjääminen elämässäkin on ihan hiuskarvan varassa ihan perustuen tuohon autolla ajamiseen. Mieheni sanoi, ettei palkkaisi äitiä edes paskakuskiksi... rumasti sanottu mutta totta se on.
Äiti muuttuu vanhemmiten oman äitinsä kaltaiseksi. Samoista syistä (katkeruus, haukkuminen, lyttääminen) on pistänyt välit äitiinsä ja minä välit isoäitiini poikki. Pelkään, että jos annan tämän jatkua, hän sotkee enemmin tai myöhemmin lapseni tähän (kuten isoäiti teki ja sotki minut).
Onko tämä sen arvoista, että haluan lapsilla olevan mummon? Ymmärtävätkö lapset isompana jos pistän välit poikki? Voiko äiti tulla mun ja lasten väliin kuitenkin? Mitä mä sanon anopille ja appiukolle. Entäs jos kolmas laps tulee, kerronko äidille ollenkaan?
Yks asia vielä mikä juolahti mieleeni on se, et äidistä on tullut terveysintoilija. Koko huusholli on täynnä Hyvä terveys, voi hyvin, luontaisterveys sun muita lehtiä ja elämä pyörii sen ympärillä. Ja jauhaahan se niistäkin asioista ja painostaa meitä muuttamaan elintapojamme. Ja mä sanon kuulkaa, et se on ihan sairasta. Siis ihan laidasta laitaan se jauhaa hiilihydraateista ja kaikenmaailman systeemeistä, pillereistä, luonnonkosmetiikasta... ihan koko ajan siitäkin. Ei hyvä.
Kirjoitan tätä vieläkin kiihdyksissäni vaikka eilen jo tultiin kotiin. Mietin, että miten saisin päätettyä minkälaisen pesäeron tekisin. Onko mussa munaa laittaa välejä kokonaan poikki?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti