Elämää bipon läheisenä ja väsymystä

Meillä oli juniorin ristiäiset. Mummon, eli äitini piti tulla hyvissä ajoin junalla tänne meille kylään, oli ottanut jopa torstain ja perjantain vapaata että pääsisi ajoissa tänne meille vauvaa ihastelemaan ja lomailemaan.  No kuinkas kävi?

Alunperin ehdotti,että tulisi jo keskiviikkona iltajunalla. Sitten se siirtyi torstaille. Esikoinen jo odotteli mummia kovasti ja koko ajan kyseli milloin mennään junalle vastaan, en osannut vastata tietenkään kun en tiennyt millä junalla tulee kun ei vastannut puhelimeenkaan. Mummi sitten soitti juna-asemalta viideltä, että oli myöhästynyt viimeisestä päiväjunasta ja tulisi junalla, joka olisi klo 23 perillä. Varovasti sanoin, että 23 on aika myöhä mun miehen lähteä junalle vastaan (en siis kieltäytynyt, mutta totesin että hankalaa on), josta mummi sitten kiihtyi kerralla ja perui tulonsa sekä löi luurin korvaan. Eikä vastannut enää kun yritimme soittaa takasin useamman kerran ja vasta myöhemmin illalla sain kiukkuisen tekstiviestin...

No, mielenpahoittamisen jälkeen asiaa setvittiin (jouduin järjestämään esikolle hoitopaikkaa yms. jonka mummin oli tarkoitus hoitaa) ja asia toivottavasti unohtui. Silti rakas äitini sai taas yhden uuden syyn haukkua miestäni joka on "niin iso herra, ettei voi anoppia tulla vastaan".

Tämmöisiä konflikteja elämme aika ajoin.

Tämän lisäksi lääkkeet on tuhonneet äidin aivoja niin paljon, että usein normaali keskustelu on mahdotonta ja hän unohtaa usein minuutin välein, mitä oli tekemässä. Raskasta seurata vierestä:( Ja raskasta yrittää keskustella hänen kanssaan. Toki keskusteluun vaikuttaa myös se, ettei suomi ole hänen äidinkielensä ja vaikka hyvin suomea puhuukin niin kielikuvat ja tämmöinen äänteiden sun muiden ymmärtäminen ei häneltä käy. Joutuu puhumaan yksinkertaista ja selkeää suomea, ei vitsejä eikä muuta...

Mikä oli kaikkein oudointa? Tyttäremme sai kaksi nimeä ja koska äidistä se toinen nimi miellyttää häntä enemmän, niin hän kutsuu tytärtämme toisella nimellä. Voiko näin tehdä?`Miten minun pitäs tähän reagoida, kun tämmöinen nyt on jo niin uberouto tilanne...

Tuonne toiseen julkisempaan blogiin kirjoittelin siitä, miten rentoa elämä nykyään on ja miten helppoa on kahden lapsen kanssa...ettei vaikeampaa kuin yhdenkään. No totta se on, esikoisen uhma  olisi todennäköisesti ihan yhtä raastavaa vaikkei pikkusisarusta olisikaan. Nyt viime aikoina on ollut päiviä jolloin n. klo 13 kun saan esikon (ja miksei pienemmänkin) nukkumaan ja pitäisi itse aloittaa jotain, vaikkapa ruoan tekeminen, niin olen niin väsynyt etten kättä jaksa nostaa ylös. Kunnes mieheni ehdotti, että joko on kevätväsymys iskenyt.

Siinäpä se. Taitaa olla oikeasti kevätväsymystä, kun näin yhtäkkiä tämä iski. Nuorempi nukkuu yönsä hyvin ja minulle pitäisi ne yöunet riittää oikein mainiosti. Mutta silti käsi ei nouse, pää ei toimi, jalat ei kävele.

Olen jo pitkään suunnitellut aloittavani astangan. Tässä on mennyt läheisessä jumppalassa koko talven keskiviikkoisin mutta aluksi epäilin että olenko synnytyksen jälkeen tarpeeksi toipunut. Sitten teloin lonkkani (kompastuin ja tipahdin spagaatiin), seuraavaksi selkäni (joku 6-7 nikama tulehtunut jne.) ja nyt jo ihan pelottaa että mitä seuraavaksi. Taidanpa yrittää silti vaikka lonkka kipuilee edelleen ääriasentoihin vietynä, ei sitä varmaan kannata tehdä kuin sen verran kun pystyy...heh:) Ja miltä näyttää lähes satakiloinen punkero jossain astangassa niiden lihaskimppujen keskellä???