Äityli taas

Mun on jo NIIN pitkään pitänyt kirjottaa taas vaihteeksi meitsin äitisuhteesta, mutta se on vaan jäänyt kun kaikelle ei ole aikaa.

Äidin tilanne noin yksinkertaisesti on se, että hänen tilansa on huononemassa. Neurologisissa tutkimuksissa kuulemma on koko ajan ollut huonommat tulokset ja...no, sairaus sekä voimakas lääkitys nyt vaan tuhoaa aivoja. Huomaahan sen ihan kuka tahansa, ettei hänellä hoksottimet oikein toimi, eli keskustelu voi olla aika haastavaa kun ajatukset menevät ihan omia reittejään eikä hänellä tuo kuullunymmärtäminen oikein toimi. Äiti jää myös osa-aikaiselle sairauseläkkeelle nyt ainakin määräajaksi, koska ei kykene töitään tekemään.

Sanotaan nyt esimerkiksi näin. Juteltiin puhelimessa ja totesin, että tytär on edelleen täysimetyksellä (taustalla oli vääntö laihduttamisesta), johon hän kommentoi että kuinka kauan oikein meinaat imettää. Kun sanoin, että suositus on vuoden ikään, hän kysyy tuskastuneena että milloin sä oikein aiot sitten mennä töihin. Ja me ollaan juteltu mun töihinpaluusta jo miljoona kertaa, että aion olla pidemään ja 2013 syksyllä vasta. Eli hän kyllä hyvin tietää että tytär on melkein kaksivuotias kun palaan töihin, mutta hoksottimet eivät vaan enää toimi. Asiat unohtuu ja yksinkertaisesti usein en saa sanottua edes lausetta loppuun kun hän vetää yhdestä sanasta oman (täysin väärän) johtopäätöksen. On tosi noloa sitten toistaa jo uudelleen sanomaansa ja korjata, että hei oikeasti sä et kuunnellut loppuun et mä sanoin näin ja näin.

Onneksi monet ulkopuoliset varmaan ajattelevat, että se johtuu hänen kaksikielisyydestään ja siitä ettei suomi ole hänen äidinkielensä, mutta täytyy sanoa että esimerkiksi appiukko hämmentyi tosi pahasti hänen kanssaan keskustellessaan. Juteltiin appiukon mökkiprojektista ja äiti vaan kommentoi että on hienosti toteutettu mieheltä, jolla ei ole rakennusalan koulutusta. Appiukko totesi, että no onhan hänellä vaikka kuinka paljon ja koko työuransakin tehnyt hommia mut äidin ajatukset oli jo omilla raiteillaan ja hetken kuluttua hän taas toisti samaa ja appiukkoa hämmensi, huomasin ettei edes viitsinyt enää uudestaan kommentoida.

Pakko varmaan on appivanhemmille kohta kertoa, että äiti sairastaa. Voi kun se ei olisi perinnöllistä...!!!

Meillähän on vähän suvussa asiat niin, että isoisäni sairasti psykooseja, isoäiti on psyykkisesti muuten vaan sairas, diagnosoimaton mutta varmaan joku rajatila olisi sinnepäin...ja äiti nyt kaksisuuntainen tai oikeastaan mun "diagnosoimana" ehkä enemmän hänkin rajatila, mitä olen lukenut noista sairauksista.

No, anyway. Sairastelu on sairastelua. Mutta meidän suhde se vasta kinkkinen onkin.

Äiti on taas pienen tauon jälkeen päässyt perinteisen aiheensa pariin, eli ruvennut puuttumaan mun painoon. Jo raskausaikana jatkuvasti kyseli, että kuinka paljon on kiloja tullut jne. Ja nyt raskauden jälkeen on alkanut tulla koko ajan enemmän ja enemmän "hienovaraisia vinkkejä" laihduttamiseen. Viimeisimpänä hän totesi, että voin joutua rasvaimuun (oli katsonut dokumentin, jossa sairaalloisen ylilihavilta imettiin rasvaa sisäelimien ympäriltä) jos en nyt kiireesti laihduta. Sitten sain kehoituksen mennä ravitsemusterapeutille  ja kaikenlaisia kommentteja yliopainostani. Ei toki niin loukkaavia, kuin aikaisemmin, mutta silti asioita joista tuntuu että minun rajojani nyt rikotaan ja kovasti.

En jaksa nyt itse painoasioita selittää sen enempää, mutta kuin että viime raskauden jälkeen ei paino tippunut millään ja kävin lääkärilläkin asian takia eikä sille voinut mitään, olin sitten kcal-dieetillä tai karppasin tai tein mitä tahansa (+ liikuin PALJON) - aineenvaihdunta oli vain imetysaikana ihan jumissa (kuulemma näin voi joillekin käydä, sanoi lääkäri).

Mutta siis, äiti tietää tämänkin koska olen hänelle sen kerran haavoittuneisuudessani kertonut. Miten vaikeaa se oli imetysaikana mulle laihduttaa ja miten tuskallinen asia koko paino mulle nykyään on (äidin takia, tottakai kun on jankuttanut mulle siitä jotain 8-vuotiaasta asti).

No, tuo painoasia nyt on ihan jatkuvaa tyttären henkistä lyömistä. Aina keksitään kaikenlaisia sairauksia joihin vedoten painostetaan ja annetaan ymmärtää, ikäänkuin en itse tekisi asialle mitään ja että se ei muka
vaivais mua mitenkään (joka päivähän mä sitä mietin). Ja kyllä, ne sairaudet on mulle riskejä ja tottakai mä sen tiedän, ei siitä tarvi jatkuvasti muistuttaa???



Mitäs muita asioita, no...imetys. Vaikka olen miljoona kertaa sanonut että suositus on imettää vuoden ikään, niin se on kuulemma edelleen aivan liian pitkään. Kun häneltä maito loppui nelikuisena.... joo. Nyt kun tytär on sairastellut paljon iin hän moneen kertaan ihmetteli, että ONPA SE KUMMA ET LAPSI SAIRASTUU KUN KUITENKIN IMETÄT, että äidinmaidon pitäisi estää kaikki sairastelu (tai siis mun äidinmaito on jotenkin huonoa tietty kun lapsi sairastelee). No, en viitsi edes yrittää oikaista, tottakai vauvat sairastelee oli ne imetyksellä tai ei...

Samoin kun ilmoitin jääväni kotiin nyt lähes kahdeksi vuodeksi niin olen saanut kuulla miljoona kertaa siitä, kuinka me olemme "perinteinen" perhe, jossa vaimo jää kotiin ja mies luo uraa". Äiti tietää, että ura on mulle myös hyvin tärkeä asia, mutta että nyt sijoitan lapset ensisijalle. Mutta sitä hän ei kai tiedä, että parin kotonaolovuoden jälkeen mulla on työelämää vielä 30 vuotta ja aikaa tehdä sitä uraa.... tai ainakin antaa mun ymmärtää olevani nyt jotenkin yhteiskunnasta syrjäytynyt. Silloin kun esikoisen ollessa 7 kk, palasin töihin, sain taas kuulla hirveästi siitä, kuinka lapsi kärsii kun lähdin töihin ja isä jäi kotiin että ura on mulle etusijalla joka on niin väärin.

Miksi kaikki täytyy yksinkertaistaa ja mustavalkoistaa???



No, nämä on näitä meidän äitin hienoja väläytyksiä. Kaikki yksinkertaistetaan kun aivot ei enää kykene prosessoimaan asioita tuon mutkallisemmin ja muistikin taitaa olla vähän niin ja näin koska joudun jatkuvasti toistamaan samoja asioita. Toki hän toistaessa sitten muistaa, mutta itse ei saa kaivettua oikeen muististaan näitä asioita.

Välillä hän kuitenkin on kovin hyväntahtoinen. Juoksi ja soitteli ympäri kaupunkia eri kauppoja etsiessään minulle uutta takkia (asumme siis 350 km päässä toisistamme) ja jatkuvasti soitteli että mittaa rinnanympäryksesi, mittaa vyötärösi jne.  Oli meinaan todennut vierailullamme, että tarvitsen uuden takin. Eli tämmöistä äärilaidasta toiseen menemistä.

Tämä on mulle kyllä hyvin rankkaa. Hetkittäin annan mennä hänen kommenttien toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta väsyneenä ja herkässä mielentilassa ne jää heti vaivaamaan. Mutta kun keskustelu hänen kanssaan on niin vaikeaa, niin yhä vähemmän mä kerron hänelle enää mitään tärkeitä asioita. Ei siksi pelkästään, että hän käyttää niitä minua loukatakseen vaan myös siksi, että hän unohtaa, vääristelee ja riski väärinymmärtämiseen on vaan liian suuri. Enkä enää jaksa selitellä HÄNEN väärinymmärtämisiään. Tietenkin tämä johtaa ennenpitkää siihen, ettei meillä ole enää mitään yhteisiä keskustelunaiheita ja hänkin varmasti on hyvin hyvin loukkaantunut kun en kerro mitään luottamuksellista hänelle....

Tuosta tuli vielä mieleen perintöasiat. Aikaisemmin minua on pitkin aikuisikääni uhkailtu perinnöttömäksi jättämisellä, kun olen tehnyt elämässäni päätöksiä joita hän ei ole syystä tai toisesta hyväksynyt. No, nyt olen sitten äiti ja naimisissa (hänelle sopivan miehen kanssa) ja muutenkin yhteiskuntakelpoinen hänen kanssaan niin on perintöasioissakin tuuli kääntynyt. Hän nyt on oikein käynyt lakimiehellä selvittämässä, miten saisi perintöasioista tasavertaisempia (velipuoleni perii ihan hurjan suuren omaisuuden isältään ja äiti haluaa, että minä saisin sitten siitä hänen omasta osuudestaan tasavertaisuuden vuoksi suuremman osuuden).

On päiviä, kun laitan kaiken sairauden piikkiin (niin se varmaan on parastakin?). Mutta päiviä kun MÄ EN VAAN TAJUA. Kun tää on niin vaikeeta ja koko ajan enenevässä määrin.

Ajatustenvirtapostaus jonka yritin kirjoittaa tässä samalla kun mukulat katsoo piirrettyjä sadepäivänä:)