Mun on jo NIIN pitkään pitänyt kirjottaa taas vaihteeksi meitsin äitisuhteesta, mutta se on vaan jäänyt kun kaikelle ei ole aikaa.
Äidin tilanne noin yksinkertaisesti on se, että hänen tilansa on huononemassa. Neurologisissa tutkimuksissa kuulemma on koko ajan ollut huonommat tulokset ja...no, sairaus sekä voimakas lääkitys nyt vaan tuhoaa aivoja. Huomaahan sen ihan kuka tahansa, ettei hänellä hoksottimet oikein toimi, eli keskustelu voi olla aika haastavaa kun ajatukset menevät ihan omia reittejään eikä hänellä tuo kuullunymmärtäminen oikein toimi. Äiti jää myös osa-aikaiselle sairauseläkkeelle nyt ainakin määräajaksi, koska ei kykene töitään tekemään.
Sanotaan nyt esimerkiksi näin. Juteltiin puhelimessa ja totesin, että tytär on edelleen täysimetyksellä (taustalla oli vääntö laihduttamisesta), johon hän kommentoi että kuinka kauan oikein meinaat imettää. Kun sanoin, että suositus on vuoden ikään, hän kysyy tuskastuneena että milloin sä oikein aiot sitten mennä töihin. Ja me ollaan juteltu mun töihinpaluusta jo miljoona kertaa, että aion olla pidemään ja 2013 syksyllä vasta. Eli hän kyllä hyvin tietää että tytär on melkein kaksivuotias kun palaan töihin, mutta hoksottimet eivät vaan enää toimi. Asiat unohtuu ja yksinkertaisesti usein en saa sanottua edes lausetta loppuun kun hän vetää yhdestä sanasta oman (täysin väärän) johtopäätöksen. On tosi noloa sitten toistaa jo uudelleen sanomaansa ja korjata, että hei oikeasti sä et kuunnellut loppuun et mä sanoin näin ja näin.
Onneksi monet ulkopuoliset varmaan ajattelevat, että se johtuu hänen kaksikielisyydestään ja siitä ettei suomi ole hänen äidinkielensä, mutta täytyy sanoa että esimerkiksi appiukko hämmentyi tosi pahasti hänen kanssaan keskustellessaan. Juteltiin appiukon mökkiprojektista ja äiti vaan kommentoi että on hienosti toteutettu mieheltä, jolla ei ole rakennusalan koulutusta. Appiukko totesi, että no onhan hänellä vaikka kuinka paljon ja koko työuransakin tehnyt hommia mut äidin ajatukset oli jo omilla raiteillaan ja hetken kuluttua hän taas toisti samaa ja appiukkoa hämmensi, huomasin ettei edes viitsinyt enää uudestaan kommentoida.
Pakko varmaan on appivanhemmille kohta kertoa, että äiti sairastaa. Voi kun se ei olisi perinnöllistä...!!!
Meillähän on vähän suvussa asiat niin, että isoisäni sairasti psykooseja, isoäiti on psyykkisesti muuten vaan sairas, diagnosoimaton mutta varmaan joku rajatila olisi sinnepäin...ja äiti nyt kaksisuuntainen tai oikeastaan mun "diagnosoimana" ehkä enemmän hänkin rajatila, mitä olen lukenut noista sairauksista.
No, anyway. Sairastelu on sairastelua. Mutta meidän suhde se vasta kinkkinen onkin.
Äiti on taas pienen tauon jälkeen päässyt perinteisen aiheensa pariin, eli ruvennut puuttumaan mun painoon. Jo raskausaikana jatkuvasti kyseli, että kuinka paljon on kiloja tullut jne. Ja nyt raskauden jälkeen on alkanut tulla koko ajan enemmän ja enemmän "hienovaraisia vinkkejä" laihduttamiseen. Viimeisimpänä hän totesi, että voin joutua rasvaimuun (oli katsonut dokumentin, jossa sairaalloisen ylilihavilta imettiin rasvaa sisäelimien ympäriltä) jos en nyt kiireesti laihduta. Sitten sain kehoituksen mennä ravitsemusterapeutille ja kaikenlaisia kommentteja yliopainostani. Ei toki niin loukkaavia, kuin aikaisemmin, mutta silti asioita joista tuntuu että minun rajojani nyt rikotaan ja kovasti.
En jaksa nyt itse painoasioita selittää sen enempää, mutta kuin että viime raskauden jälkeen ei paino tippunut millään ja kävin lääkärilläkin asian takia eikä sille voinut mitään, olin sitten kcal-dieetillä tai karppasin tai tein mitä tahansa (+ liikuin PALJON) - aineenvaihdunta oli vain imetysaikana ihan jumissa (kuulemma näin voi joillekin käydä, sanoi lääkäri).
Mutta siis, äiti tietää tämänkin koska olen hänelle sen kerran haavoittuneisuudessani kertonut. Miten vaikeaa se oli imetysaikana mulle laihduttaa ja miten tuskallinen asia koko paino mulle nykyään on (äidin takia, tottakai kun on jankuttanut mulle siitä jotain 8-vuotiaasta asti).
No, tuo painoasia nyt on ihan jatkuvaa tyttären henkistä lyömistä. Aina keksitään kaikenlaisia sairauksia joihin vedoten painostetaan ja annetaan ymmärtää, ikäänkuin en itse tekisi asialle mitään ja että se ei muka
vaivais mua mitenkään (joka päivähän mä sitä mietin). Ja kyllä, ne sairaudet on mulle riskejä ja tottakai mä sen tiedän, ei siitä tarvi jatkuvasti muistuttaa???
Mitäs muita asioita, no...imetys. Vaikka olen miljoona kertaa sanonut että suositus on imettää vuoden ikään, niin se on kuulemma edelleen aivan liian pitkään. Kun häneltä maito loppui nelikuisena.... joo. Nyt kun tytär on sairastellut paljon iin hän moneen kertaan ihmetteli, että ONPA SE KUMMA ET LAPSI SAIRASTUU KUN KUITENKIN IMETÄT, että äidinmaidon pitäisi estää kaikki sairastelu (tai siis mun äidinmaito on jotenkin huonoa tietty kun lapsi sairastelee). No, en viitsi edes yrittää oikaista, tottakai vauvat sairastelee oli ne imetyksellä tai ei...
Samoin kun ilmoitin jääväni kotiin nyt lähes kahdeksi vuodeksi niin olen saanut kuulla miljoona kertaa siitä, kuinka me olemme "perinteinen" perhe, jossa vaimo jää kotiin ja mies luo uraa". Äiti tietää, että ura on mulle myös hyvin tärkeä asia, mutta että nyt sijoitan lapset ensisijalle. Mutta sitä hän ei kai tiedä, että parin kotonaolovuoden jälkeen mulla on työelämää vielä 30 vuotta ja aikaa tehdä sitä uraa.... tai ainakin antaa mun ymmärtää olevani nyt jotenkin yhteiskunnasta syrjäytynyt. Silloin kun esikoisen ollessa 7 kk, palasin töihin, sain taas kuulla hirveästi siitä, kuinka lapsi kärsii kun lähdin töihin ja isä jäi kotiin että ura on mulle etusijalla joka on niin väärin.
Miksi kaikki täytyy yksinkertaistaa ja mustavalkoistaa???
No, nämä on näitä meidän äitin hienoja väläytyksiä. Kaikki yksinkertaistetaan kun aivot ei enää kykene prosessoimaan asioita tuon mutkallisemmin ja muistikin taitaa olla vähän niin ja näin koska joudun jatkuvasti toistamaan samoja asioita. Toki hän toistaessa sitten muistaa, mutta itse ei saa kaivettua oikeen muististaan näitä asioita.
Välillä hän kuitenkin on kovin hyväntahtoinen. Juoksi ja soitteli ympäri kaupunkia eri kauppoja etsiessään minulle uutta takkia (asumme siis 350 km päässä toisistamme) ja jatkuvasti soitteli että mittaa rinnanympäryksesi, mittaa vyötärösi jne. Oli meinaan todennut vierailullamme, että tarvitsen uuden takin. Eli tämmöistä äärilaidasta toiseen menemistä.
Tämä on mulle kyllä hyvin rankkaa. Hetkittäin annan mennä hänen kommenttien toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta väsyneenä ja herkässä mielentilassa ne jää heti vaivaamaan. Mutta kun keskustelu hänen kanssaan on niin vaikeaa, niin yhä vähemmän mä kerron hänelle enää mitään tärkeitä asioita. Ei siksi pelkästään, että hän käyttää niitä minua loukatakseen vaan myös siksi, että hän unohtaa, vääristelee ja riski väärinymmärtämiseen on vaan liian suuri. Enkä enää jaksa selitellä HÄNEN väärinymmärtämisiään. Tietenkin tämä johtaa ennenpitkää siihen, ettei meillä ole enää mitään yhteisiä keskustelunaiheita ja hänkin varmasti on hyvin hyvin loukkaantunut kun en kerro mitään luottamuksellista hänelle....
Tuosta tuli vielä mieleen perintöasiat. Aikaisemmin minua on pitkin aikuisikääni uhkailtu perinnöttömäksi jättämisellä, kun olen tehnyt elämässäni päätöksiä joita hän ei ole syystä tai toisesta hyväksynyt. No, nyt olen sitten äiti ja naimisissa (hänelle sopivan miehen kanssa) ja muutenkin yhteiskuntakelpoinen hänen kanssaan niin on perintöasioissakin tuuli kääntynyt. Hän nyt on oikein käynyt lakimiehellä selvittämässä, miten saisi perintöasioista tasavertaisempia (velipuoleni perii ihan hurjan suuren omaisuuden isältään ja äiti haluaa, että minä saisin sitten siitä hänen omasta osuudestaan tasavertaisuuden vuoksi suuremman osuuden).
On päiviä, kun laitan kaiken sairauden piikkiin (niin se varmaan on parastakin?). Mutta päiviä kun MÄ EN VAAN TAJUA. Kun tää on niin vaikeeta ja koko ajan enenevässä määrin.
Ajatustenvirtapostaus jonka yritin kirjoittaa tässä samalla kun mukulat katsoo piirrettyjä sadepäivänä:)
lauantai 2. kesäkuuta 2012
maanantai 28. toukokuuta 2012
Lääkäriksi?
Olen hieman hämilläni. Mulla on pyörinyt tuo otsikon ajatus jo jonkun aikaa päässäni. Siinä yhdistyy oikeastaan kaksi asiaa, eli urallinen intohimo + lasten kanssa työskentely (lastenlääkäri siis olisi varmaan oikeampi).
Käytännössä se olisi mahdollista. Saisin aikuisopintotukea kyllä melkein 2 vuotta ja sen jälkeen lääkisläisenä varmaan voi jo tehdä keikkatyötä ja harjoittelua josta saa vähän palkkaa tms.. Et taloutemme ei menis ihan kuralle sen takia. 6 vuottahan ne perusopinnot ymmärtääkseni kestävät ja sen jälkeen alkaa erikoistuminen, joka on sitten jo kyllä ihan normaalia työtä.
Mutta miksi? Olen pyöritellyt ihan hirveästi näitä ammatteja ja asioita päässäni. Kaipaan tekemään semmoista työtä, jossa olen ikäänkuin auttavassa roolissa ja suoraan asiakkaan kanssa yhteydessä. Olen pohtinut läpi kaikki kätilöstä ja psykologista perhetyöntekijän tehtäviin ja kaikki kiinnostavat. Tietenkin myös sairaanhoitajan hommat, vaikka ne nyt vähän vähemmän. Jostain vaan puskee vielä semmoinen intohimo lähteä tuohon uuteen maailmaan. Olen nähnyt nyt paljon erilaisia lastenlääkäreitä ja seurannut heidän tapaansa toimia. Niin yksityisellä vastaanotolla, kuin sairaalassakin.
Olen lukenut lukiossa kuitenkin vain puolet pitkän matikan oppimäärästä, fysiikasta ja kemiasta luin lyhyen, eli perustaidoissakin olisi hirveästi prepattavaa. Olisihan se mahdollista esimerkiksi yksi talvi käyttää tuon kaiken preppaamiseen, käydä valmennuskurssit ja sitten hakea. Ei kai sitä mitään hakemalla menettäisi?
En uskalla sanoa tätä edes ääneen vielä kotona. Joustaisiko perheemme? Miten haaveeni kolmannen lapsen kohdalta? Mulla on aikaraja lapsen saamiseen 40 vuotta ja siihen on 5 vuotta aikaa. Ehtisihän siinä aloittaa jo opinnot ja tehdä niitä hyvän tovin. Kyllähän opiskelijat muutenkin usein ovat perheellisiä.
Kuullostaako tämä ihan haihattelulta? Lainaanko kirjastosta fyssan kirjan ja kokeilen vähän verestää muistojani? Voi olla yksinkertaisesti mulle myös liian vaikeeta, yliopistomatikasta en tahtonut oikein selvitä kuin ihan perusasioista.
Käytännössä se olisi mahdollista. Saisin aikuisopintotukea kyllä melkein 2 vuotta ja sen jälkeen lääkisläisenä varmaan voi jo tehdä keikkatyötä ja harjoittelua josta saa vähän palkkaa tms.. Et taloutemme ei menis ihan kuralle sen takia. 6 vuottahan ne perusopinnot ymmärtääkseni kestävät ja sen jälkeen alkaa erikoistuminen, joka on sitten jo kyllä ihan normaalia työtä.
Mutta miksi? Olen pyöritellyt ihan hirveästi näitä ammatteja ja asioita päässäni. Kaipaan tekemään semmoista työtä, jossa olen ikäänkuin auttavassa roolissa ja suoraan asiakkaan kanssa yhteydessä. Olen pohtinut läpi kaikki kätilöstä ja psykologista perhetyöntekijän tehtäviin ja kaikki kiinnostavat. Tietenkin myös sairaanhoitajan hommat, vaikka ne nyt vähän vähemmän. Jostain vaan puskee vielä semmoinen intohimo lähteä tuohon uuteen maailmaan. Olen nähnyt nyt paljon erilaisia lastenlääkäreitä ja seurannut heidän tapaansa toimia. Niin yksityisellä vastaanotolla, kuin sairaalassakin.
Olen lukenut lukiossa kuitenkin vain puolet pitkän matikan oppimäärästä, fysiikasta ja kemiasta luin lyhyen, eli perustaidoissakin olisi hirveästi prepattavaa. Olisihan se mahdollista esimerkiksi yksi talvi käyttää tuon kaiken preppaamiseen, käydä valmennuskurssit ja sitten hakea. Ei kai sitä mitään hakemalla menettäisi?
En uskalla sanoa tätä edes ääneen vielä kotona. Joustaisiko perheemme? Miten haaveeni kolmannen lapsen kohdalta? Mulla on aikaraja lapsen saamiseen 40 vuotta ja siihen on 5 vuotta aikaa. Ehtisihän siinä aloittaa jo opinnot ja tehdä niitä hyvän tovin. Kyllähän opiskelijat muutenkin usein ovat perheellisiä.
Kuullostaako tämä ihan haihattelulta? Lainaanko kirjastosta fyssan kirjan ja kokeilen vähän verestää muistojani? Voi olla yksinkertaisesti mulle myös liian vaikeeta, yliopistomatikasta en tahtonut oikein selvitä kuin ihan perusasioista.
sunnuntai 25. maaliskuuta 2012
Kotona
Laskeskelin tuotta, että olen jo kuudeosan pitänyt tästä vanhempainvapaastani/kotonaolostani.Aika hurjaa kyllä miten nopeasti aika etenee.
Rehellisesti sanottuna kuitenkin mulla ei ole yhtään halua eikä kai aikomustakaan palata vielä töihin silloin. Olen nimittäin pohtinut aikuisopintovapaan ottamista, en vaan vielä tiedä että mihin koulutukseen sen käyttäisin. Siinähän se raha on käytännössä sama kuin ansiosidonnaisessa ja ilmeisesti melkein pari vuotta saa olla opiskelemassa. Omaa alaani en aio kuitenkaan jatkaa eli sitten hankkiudun yliopistoon johonkin toiseen koulutukseen tai ihan eri kouluun. Minua kiehtoo ihan hirveästi nyt se kätilön ammatti, mutta aika vastaan täällä kotona porukat on tuota vuorotyötä. Aikanaan olin hirveän kiinnostunut psykologin työstä ja periaatteessa parissa vuodessa saisin suurimman osan tutkinnosta tehtyä (mun ei tarvi tehdä sivuaineita vaan voin hyväksilukea aikaisemmat opintoni), mutta sinne on hirvittävän vaikea päästä opiskelemaan enkä mä tiedä voiko avoimen yliopiston opintoja laskea taas samaan.. Toistankohan mä vaan itseäni postauksesta toiseen?
Otin yhteyttä paikalliseen TE-keskukseen, jossa pitäisi muka päästä ammatinvalintatesteihin, no eipä ole vastausta kuulunut pariin kuukauteen. Tekisi oikeasti hyvää päästä testeihin, joista saisi oikeasti neutraalin vastauksen. Kerran kävin lukioaikana työkkärissä ja silloin musta olis tullut hyvä historian ope, taas tuossa vuosi sitten tein netissä ja silloin taas musiikinope.
Musiikki kyllä kiinnostaisi ihan hirveästi, mutta en oikeasti tiedä että voiko aikuisiällä enää missään jatkaa näitä opintoja varsinkin kun mä olen semmoinen yleissoittaja enemmänkin (osaan soittaa useita instrumentteja jonkun verran mutta missään en ole päässyt kovin pitkälle), laulaakin osaan mutten koskaan ole tunteja ottanut. Ja mitään uraa ei musiikilla varmaan tee, ellen jotain bändiä löytäis jostain. Mun nyt on monena syksynä pitänyt aloittaa edes työväenopistossa säestysopinnot (koskettimet) ja yksinlaulu, mutta niin se vaan on aina jäänyt:/ Ja kyllähän vuosien varrella on yksinkertaisesti tuo teoriakin jo ruvennut unohtumaan, että sitä pitäisi myös palautella mieleen.
Onpas sekavaa. Joka suunta kiinnostaa ja joku niistä pitäisi valita:)
Rehellisesti sanottuna kuitenkin mulla ei ole yhtään halua eikä kai aikomustakaan palata vielä töihin silloin. Olen nimittäin pohtinut aikuisopintovapaan ottamista, en vaan vielä tiedä että mihin koulutukseen sen käyttäisin. Siinähän se raha on käytännössä sama kuin ansiosidonnaisessa ja ilmeisesti melkein pari vuotta saa olla opiskelemassa. Omaa alaani en aio kuitenkaan jatkaa eli sitten hankkiudun yliopistoon johonkin toiseen koulutukseen tai ihan eri kouluun. Minua kiehtoo ihan hirveästi nyt se kätilön ammatti, mutta aika vastaan täällä kotona porukat on tuota vuorotyötä. Aikanaan olin hirveän kiinnostunut psykologin työstä ja periaatteessa parissa vuodessa saisin suurimman osan tutkinnosta tehtyä (mun ei tarvi tehdä sivuaineita vaan voin hyväksilukea aikaisemmat opintoni), mutta sinne on hirvittävän vaikea päästä opiskelemaan enkä mä tiedä voiko avoimen yliopiston opintoja laskea taas samaan.. Toistankohan mä vaan itseäni postauksesta toiseen?
Otin yhteyttä paikalliseen TE-keskukseen, jossa pitäisi muka päästä ammatinvalintatesteihin, no eipä ole vastausta kuulunut pariin kuukauteen. Tekisi oikeasti hyvää päästä testeihin, joista saisi oikeasti neutraalin vastauksen. Kerran kävin lukioaikana työkkärissä ja silloin musta olis tullut hyvä historian ope, taas tuossa vuosi sitten tein netissä ja silloin taas musiikinope.
Musiikki kyllä kiinnostaisi ihan hirveästi, mutta en oikeasti tiedä että voiko aikuisiällä enää missään jatkaa näitä opintoja varsinkin kun mä olen semmoinen yleissoittaja enemmänkin (osaan soittaa useita instrumentteja jonkun verran mutta missään en ole päässyt kovin pitkälle), laulaakin osaan mutten koskaan ole tunteja ottanut. Ja mitään uraa ei musiikilla varmaan tee, ellen jotain bändiä löytäis jostain. Mun nyt on monena syksynä pitänyt aloittaa edes työväenopistossa säestysopinnot (koskettimet) ja yksinlaulu, mutta niin se vaan on aina jäänyt:/ Ja kyllähän vuosien varrella on yksinkertaisesti tuo teoriakin jo ruvennut unohtumaan, että sitä pitäisi myös palautella mieleen.
Onpas sekavaa. Joka suunta kiinnostaa ja joku niistä pitäisi valita:)
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Elämää bipon läheisenä ja väsymystä
Meillä oli juniorin ristiäiset. Mummon, eli äitini piti tulla hyvissä ajoin junalla tänne meille kylään, oli ottanut jopa torstain ja perjantain vapaata että pääsisi ajoissa tänne meille vauvaa ihastelemaan ja lomailemaan. No kuinkas kävi?
Alunperin ehdotti,että tulisi jo keskiviikkona iltajunalla. Sitten se siirtyi torstaille. Esikoinen jo odotteli mummia kovasti ja koko ajan kyseli milloin mennään junalle vastaan, en osannut vastata tietenkään kun en tiennyt millä junalla tulee kun ei vastannut puhelimeenkaan. Mummi sitten soitti juna-asemalta viideltä, että oli myöhästynyt viimeisestä päiväjunasta ja tulisi junalla, joka olisi klo 23 perillä. Varovasti sanoin, että 23 on aika myöhä mun miehen lähteä junalle vastaan (en siis kieltäytynyt, mutta totesin että hankalaa on), josta mummi sitten kiihtyi kerralla ja perui tulonsa sekä löi luurin korvaan. Eikä vastannut enää kun yritimme soittaa takasin useamman kerran ja vasta myöhemmin illalla sain kiukkuisen tekstiviestin...
No, mielenpahoittamisen jälkeen asiaa setvittiin (jouduin järjestämään esikolle hoitopaikkaa yms. jonka mummin oli tarkoitus hoitaa) ja asia toivottavasti unohtui. Silti rakas äitini sai taas yhden uuden syyn haukkua miestäni joka on "niin iso herra, ettei voi anoppia tulla vastaan".
Tämmöisiä konflikteja elämme aika ajoin.
Tämän lisäksi lääkkeet on tuhonneet äidin aivoja niin paljon, että usein normaali keskustelu on mahdotonta ja hän unohtaa usein minuutin välein, mitä oli tekemässä. Raskasta seurata vierestä:( Ja raskasta yrittää keskustella hänen kanssaan. Toki keskusteluun vaikuttaa myös se, ettei suomi ole hänen äidinkielensä ja vaikka hyvin suomea puhuukin niin kielikuvat ja tämmöinen äänteiden sun muiden ymmärtäminen ei häneltä käy. Joutuu puhumaan yksinkertaista ja selkeää suomea, ei vitsejä eikä muuta...
Mikä oli kaikkein oudointa? Tyttäremme sai kaksi nimeä ja koska äidistä se toinen nimi miellyttää häntä enemmän, niin hän kutsuu tytärtämme toisella nimellä. Voiko näin tehdä?`Miten minun pitäs tähän reagoida, kun tämmöinen nyt on jo niin uberouto tilanne...
Tuonne toiseen julkisempaan blogiin kirjoittelin siitä, miten rentoa elämä nykyään on ja miten helppoa on kahden lapsen kanssa...ettei vaikeampaa kuin yhdenkään. No totta se on, esikoisen uhma olisi todennäköisesti ihan yhtä raastavaa vaikkei pikkusisarusta olisikaan. Nyt viime aikoina on ollut päiviä jolloin n. klo 13 kun saan esikon (ja miksei pienemmänkin) nukkumaan ja pitäisi itse aloittaa jotain, vaikkapa ruoan tekeminen, niin olen niin väsynyt etten kättä jaksa nostaa ylös. Kunnes mieheni ehdotti, että joko on kevätväsymys iskenyt.
Siinäpä se. Taitaa olla oikeasti kevätväsymystä, kun näin yhtäkkiä tämä iski. Nuorempi nukkuu yönsä hyvin ja minulle pitäisi ne yöunet riittää oikein mainiosti. Mutta silti käsi ei nouse, pää ei toimi, jalat ei kävele.
Olen jo pitkään suunnitellut aloittavani astangan. Tässä on mennyt läheisessä jumppalassa koko talven keskiviikkoisin mutta aluksi epäilin että olenko synnytyksen jälkeen tarpeeksi toipunut. Sitten teloin lonkkani (kompastuin ja tipahdin spagaatiin), seuraavaksi selkäni (joku 6-7 nikama tulehtunut jne.) ja nyt jo ihan pelottaa että mitä seuraavaksi. Taidanpa yrittää silti vaikka lonkka kipuilee edelleen ääriasentoihin vietynä, ei sitä varmaan kannata tehdä kuin sen verran kun pystyy...heh:) Ja miltä näyttää lähes satakiloinen punkero jossain astangassa niiden lihaskimppujen keskellä???
Alunperin ehdotti,että tulisi jo keskiviikkona iltajunalla. Sitten se siirtyi torstaille. Esikoinen jo odotteli mummia kovasti ja koko ajan kyseli milloin mennään junalle vastaan, en osannut vastata tietenkään kun en tiennyt millä junalla tulee kun ei vastannut puhelimeenkaan. Mummi sitten soitti juna-asemalta viideltä, että oli myöhästynyt viimeisestä päiväjunasta ja tulisi junalla, joka olisi klo 23 perillä. Varovasti sanoin, että 23 on aika myöhä mun miehen lähteä junalle vastaan (en siis kieltäytynyt, mutta totesin että hankalaa on), josta mummi sitten kiihtyi kerralla ja perui tulonsa sekä löi luurin korvaan. Eikä vastannut enää kun yritimme soittaa takasin useamman kerran ja vasta myöhemmin illalla sain kiukkuisen tekstiviestin...
No, mielenpahoittamisen jälkeen asiaa setvittiin (jouduin järjestämään esikolle hoitopaikkaa yms. jonka mummin oli tarkoitus hoitaa) ja asia toivottavasti unohtui. Silti rakas äitini sai taas yhden uuden syyn haukkua miestäni joka on "niin iso herra, ettei voi anoppia tulla vastaan".
Tämmöisiä konflikteja elämme aika ajoin.
Tämän lisäksi lääkkeet on tuhonneet äidin aivoja niin paljon, että usein normaali keskustelu on mahdotonta ja hän unohtaa usein minuutin välein, mitä oli tekemässä. Raskasta seurata vierestä:( Ja raskasta yrittää keskustella hänen kanssaan. Toki keskusteluun vaikuttaa myös se, ettei suomi ole hänen äidinkielensä ja vaikka hyvin suomea puhuukin niin kielikuvat ja tämmöinen äänteiden sun muiden ymmärtäminen ei häneltä käy. Joutuu puhumaan yksinkertaista ja selkeää suomea, ei vitsejä eikä muuta...
Mikä oli kaikkein oudointa? Tyttäremme sai kaksi nimeä ja koska äidistä se toinen nimi miellyttää häntä enemmän, niin hän kutsuu tytärtämme toisella nimellä. Voiko näin tehdä?`Miten minun pitäs tähän reagoida, kun tämmöinen nyt on jo niin uberouto tilanne...
Tuonne toiseen julkisempaan blogiin kirjoittelin siitä, miten rentoa elämä nykyään on ja miten helppoa on kahden lapsen kanssa...ettei vaikeampaa kuin yhdenkään. No totta se on, esikoisen uhma olisi todennäköisesti ihan yhtä raastavaa vaikkei pikkusisarusta olisikaan. Nyt viime aikoina on ollut päiviä jolloin n. klo 13 kun saan esikon (ja miksei pienemmänkin) nukkumaan ja pitäisi itse aloittaa jotain, vaikkapa ruoan tekeminen, niin olen niin väsynyt etten kättä jaksa nostaa ylös. Kunnes mieheni ehdotti, että joko on kevätväsymys iskenyt.
Siinäpä se. Taitaa olla oikeasti kevätväsymystä, kun näin yhtäkkiä tämä iski. Nuorempi nukkuu yönsä hyvin ja minulle pitäisi ne yöunet riittää oikein mainiosti. Mutta silti käsi ei nouse, pää ei toimi, jalat ei kävele.
Olen jo pitkään suunnitellut aloittavani astangan. Tässä on mennyt läheisessä jumppalassa koko talven keskiviikkoisin mutta aluksi epäilin että olenko synnytyksen jälkeen tarpeeksi toipunut. Sitten teloin lonkkani (kompastuin ja tipahdin spagaatiin), seuraavaksi selkäni (joku 6-7 nikama tulehtunut jne.) ja nyt jo ihan pelottaa että mitä seuraavaksi. Taidanpa yrittää silti vaikka lonkka kipuilee edelleen ääriasentoihin vietynä, ei sitä varmaan kannata tehdä kuin sen verran kun pystyy...heh:) Ja miltä näyttää lähes satakiloinen punkero jossain astangassa niiden lihaskimppujen keskellä???
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
Mitä tehdä huomenna?
Iskunvaimennin-blogissa pohdittiin tätä ura-asiaa, joka minuakin mietityttää aina vaan.
Muistan ensimmäisen urakriisini, joka tuli silloin joskus terapian aikana. Halusin pois IT-alalta ja ambulanssiin töihin, tai vähintäänkin hätäkeskukseen.
Pari vuotta myöhemmin luin intohimoisesti psykologian pääsykokeisiin. Pojan syntymän jälkeen oli myös pienimuotoinen kriisi joka ei johtanut mihinkään, ja nyt sama asia uudestaan.
Minulla on omassa työssäni nyt ihan uusi vaihe. Palatessani työelämään, olisin Projekipäällikkö ja vetäisin aika isoja projekteja kohtuullisen hyvällä palkalla. Urakehitys olisi taattu, mutta miksi se ei tunnu miltään? Ehkä siksi, että valintani tuohon tehtävään tehtiin vastoin tahtoani (olin hakenut esimiestehtäviä) ja toisaalta arvostukseni tähän alaan on laskenut kuin ketun häntä. Joo ja tiedän, ettei mikään nykyään toimi ilman tietojärjestelmiä mutta silti...
Haluan tehdä töitä ihmisten parissa, auttaa ihmisiä itsenään eikä joku tietojärjestelmä välikappaleena.
Opettajan hommat, perhetyöntekijän, terapeutin hommat, kätilön ja hoitsun hommat (tietenkin lääkärin myös, mutta se tie on liian vaivalloinen mulle) olisi nyt ainakin ajatuksissani. Erityisen paljon olen miettinyt kätilön työtä, en vain uskalla sanoa sitä ääneen (mieheni vastustaa vuorotyötä ja huonoa palkkaa sekä tienestittömyyttä opiskeluaikana).
Onneksi minulla on tässä puolisentoista vuotta aikaa pohtia asioita ja senkin jälkeen sitten on loppuelämä aikaa. Yliopisto-opintoni (tutkinnon päivitys kandista maisteriksi) eivät ole edenneet mihinkään ja nyt harkitsen jo vakavasti, että kirjaudun ulos koko järjestelmästä. 2007 sain tutkinnon ja siitä asti olen notkunut kirjoilla ja toivonut et saisin jostain inspiraation opiskella loppuun. En ole sitä saanut enkä edes halua tuota alaa opiskella.
Muistan ensimmäisen urakriisini, joka tuli silloin joskus terapian aikana. Halusin pois IT-alalta ja ambulanssiin töihin, tai vähintäänkin hätäkeskukseen.
Pari vuotta myöhemmin luin intohimoisesti psykologian pääsykokeisiin. Pojan syntymän jälkeen oli myös pienimuotoinen kriisi joka ei johtanut mihinkään, ja nyt sama asia uudestaan.
Minulla on omassa työssäni nyt ihan uusi vaihe. Palatessani työelämään, olisin Projekipäällikkö ja vetäisin aika isoja projekteja kohtuullisen hyvällä palkalla. Urakehitys olisi taattu, mutta miksi se ei tunnu miltään? Ehkä siksi, että valintani tuohon tehtävään tehtiin vastoin tahtoani (olin hakenut esimiestehtäviä) ja toisaalta arvostukseni tähän alaan on laskenut kuin ketun häntä. Joo ja tiedän, ettei mikään nykyään toimi ilman tietojärjestelmiä mutta silti...
Haluan tehdä töitä ihmisten parissa, auttaa ihmisiä itsenään eikä joku tietojärjestelmä välikappaleena.
Opettajan hommat, perhetyöntekijän, terapeutin hommat, kätilön ja hoitsun hommat (tietenkin lääkärin myös, mutta se tie on liian vaivalloinen mulle) olisi nyt ainakin ajatuksissani. Erityisen paljon olen miettinyt kätilön työtä, en vain uskalla sanoa sitä ääneen (mieheni vastustaa vuorotyötä ja huonoa palkkaa sekä tienestittömyyttä opiskeluaikana).
Onneksi minulla on tässä puolisentoista vuotta aikaa pohtia asioita ja senkin jälkeen sitten on loppuelämä aikaa. Yliopisto-opintoni (tutkinnon päivitys kandista maisteriksi) eivät ole edenneet mihinkään ja nyt harkitsen jo vakavasti, että kirjaudun ulos koko järjestelmästä. 2007 sain tutkinnon ja siitä asti olen notkunut kirjoilla ja toivonut et saisin jostain inspiraation opiskella loppuun. En ole sitä saanut enkä edes halua tuota alaa opiskella.
maanantai 30. tammikuuta 2012
Naisten tekemä väkivalta
Tänään, maanantaina 30.1 MOT ja aiheena naisten tekemä väkivalta, niin miehiin, kuin lapsiinkin kohdistuen.
Siellä mies kertoi, kuinka lapsena äiti oli sadistisesti häntä pahoinpidellyt. Pakottanut riisuutumaan, hakannut vyöllä tai köysinipulla... ja kuinka siitä syntyi niitä tunteita, ettei kelpaa äidille. Että mikä on vikana. Ja ettei uskaltanut kertoa kenellekään.
Sieltä minä löysin itseni. Housut pois, vyön solkipäällä tai sateenvarjolla syntyneet arvet eivät hävinneet ihan heti. Ja kenellepä minäkään olisin kertonut. Ja kuinka arvottomaksi tunsin itseni. Miksen minä kelvannut äidille?
Onhan sitä analysoitu ja setvitty jälkeenpäin, terapiassa lähinnä. Olisin silti halunnut äitini edes kerran elämässään tunnustavan, mitä hän oikeasti on mulle tehnyt. Lähimpänä ollaan oltu kun hän on kertonut että elämämme oli "epävakaata" tuolloin.
Minä en muista yhtään mitään lapsuudestani ennen koulun alkua. Minulla on hyvin hataria muistoja myöskään ala-asteelta ja vain vähän enemmän ylä-asteen ajoilta. Muisti on blokannut kaiken pahan ja samalla sitten näköjään kaiken hyvänkin.
Kukaan ei ole koskaan sanonut, että äitini käyttämä väkivalta oli myös sadistista. Onpa se hyvä, että joku sanoi senkin ääneen.
Ihan mielenkiintoista olisi joku kaunis päivä huomata olevansa aivan sinut tämän asian kanssa. Ja huomata, ettei se herätä enää voimakkaita tunteita. Ja pystyä suhtautumaan neutraalisti äitiin ja äidin tekosiin sekä häneen nykyitsenään. Ja olla tyytyväinen omaan itseensä. Rakastaa omaa itseään semmoisena kuin on.
Siellä mies kertoi, kuinka lapsena äiti oli sadistisesti häntä pahoinpidellyt. Pakottanut riisuutumaan, hakannut vyöllä tai köysinipulla... ja kuinka siitä syntyi niitä tunteita, ettei kelpaa äidille. Että mikä on vikana. Ja ettei uskaltanut kertoa kenellekään.
Sieltä minä löysin itseni. Housut pois, vyön solkipäällä tai sateenvarjolla syntyneet arvet eivät hävinneet ihan heti. Ja kenellepä minäkään olisin kertonut. Ja kuinka arvottomaksi tunsin itseni. Miksen minä kelvannut äidille?
Onhan sitä analysoitu ja setvitty jälkeenpäin, terapiassa lähinnä. Olisin silti halunnut äitini edes kerran elämässään tunnustavan, mitä hän oikeasti on mulle tehnyt. Lähimpänä ollaan oltu kun hän on kertonut että elämämme oli "epävakaata" tuolloin.
Minä en muista yhtään mitään lapsuudestani ennen koulun alkua. Minulla on hyvin hataria muistoja myöskään ala-asteelta ja vain vähän enemmän ylä-asteen ajoilta. Muisti on blokannut kaiken pahan ja samalla sitten näköjään kaiken hyvänkin.
Kukaan ei ole koskaan sanonut, että äitini käyttämä väkivalta oli myös sadistista. Onpa se hyvä, että joku sanoi senkin ääneen.
Ihan mielenkiintoista olisi joku kaunis päivä huomata olevansa aivan sinut tämän asian kanssa. Ja huomata, ettei se herätä enää voimakkaita tunteita. Ja pystyä suhtautumaan neutraalisti äitiin ja äidin tekosiin sekä häneen nykyitsenään. Ja olla tyytyväinen omaan itseensä. Rakastaa omaa itseään semmoisena kuin on.
torstai 12. tammikuuta 2012
Olen levoton
Suljin tämän blogin ja nyt olen taas tätä avaamassa. Vaikka sain palautetta kirjoituksistani, että olen itsekäs ja omahyväinen, niin totuus on se, ettei minulla ole oikein ketään kenen kanssa jutella niistä asioista joita tänne kirjoitan. Rakas ystäväni ja luotettuni "A" on pois ja muutamien "hyvien" työkavereiden kanssa meni sukset vähän ristiin työasioiden takia.
Tai on hyviä ystäviä, joiden kanssa joistain näistä asioista, mutta siltikään en ihan kaikesta pysty avautumaan muille kun tuntemattomille.
Meidän perheeseen syntyi toinen ihana lapsi ja sitä myöten on syntynyt pari elämän kriisiäkin.
Enkä nyt puhu pelkästään kotona tapahtuvista pienistä kriiseistä vaan enemmänkin niistä asioista, mitä mun pitäis elämälläni tehdä. Töissä tapahtui ennen äp-lomalle jäämistäni asioita, joita mun oli tosi vaikea niellä ja ylipäätänsä uskoa edes. Siitä varmaan tämä prosessi lähti käyntiin, että olisko mun elämälläni joku muu merkitys, että kuuluisiko mun tehdä ihan jotain muuta työssäni. Vaihtaa raha merkitykseen. Kasvattaa lapseni hyviksi ihmisiksi. Antaa itsestäni muille ihmisille. Vai mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä. Tarkoitus on kai pohtia ja miettiä eri vaihtoehtoja, samalla omaa arkielämääkin kirjoitella ja analysoida.
Olen huono kirjoittamaan, liian usein kirjoitan hetken olotilasta, provosoiden ja tunteet auki näyttäen. Sitten poistan kirjoituksen tai siivoan sitä. Tai jos kirjoitan jostain provosoivasta aiheesta, jään puolustelemaan kantaani vaikka mulla on olis ihan täysi oikeus olla just sitä mieltä, mitä haluan. Huono itsetunto?
Terapian jatkaminen on tässä yks asia, mitä on pohdittu. Esikoisen syntymän jälkeen jo kävin nlapsykologilla ja sitä mietittiin, lähinnä rahoituksen kannalta. Meni sitten jäihin, kun tuntui ettei aika riitä. Nyt mä tarttisin kyllä terapeutin apua ratkaisemaan loppuelämäni kohtaloa. On myös tehtävä päätöksiä äidin osalta, koska on siellä(kin) rintamalla tapahtunut ikäviä asioita. Toisaalta toiset ennen ahdistaneet asiat ovat taas paremmin ja olen pystynyt hyväksymään itsessäni joitain juttuja.
Ja kyllä, aion edelleen myös pohtia äitiyteen liittyviä asioita. Nyt kun sain syliini pienen tyttären, mulla on noussut pientä ahdistusta myös siitä tytön kasvattamisesta. Itse feministinä ja naiseuden moninaisena puolustajana mulle on tärkeetä, että mun lapsista kasvais itseäni tasapainoisempia ja itsensä hyväksyviä persoonia. Ja että mä pystyisin näkemään mahdolliset itseni tekemät virheet hyvissä ajoin, korjaamaan ne. Ja suojelemaan lapsia tietenkin.
Kaiken kaikkiaan, olen niin rakastunut pieneen mustatukkaiseen tyttäreeni. Tunturin päällä käy pieni tuulenpyrähdys, siinä se pieni tuulenpoikanen käy kääntymässä, mun ihana pieni peikkotyttöni tulee ja tiputtaa puista lehdet. Ja sitten pieni tuulenpoikanen lennähtääkin jo toisaalle.
Mä odotan, milloin tunteet tasaantuvat kahden lapsen kesken sillä uhmis ei kyllä nyt hirveästi ole saanut multa huomiota joka on johtanut aika pahaan kierteeseen.
Tai on hyviä ystäviä, joiden kanssa joistain näistä asioista, mutta siltikään en ihan kaikesta pysty avautumaan muille kun tuntemattomille.
Meidän perheeseen syntyi toinen ihana lapsi ja sitä myöten on syntynyt pari elämän kriisiäkin.
Enkä nyt puhu pelkästään kotona tapahtuvista pienistä kriiseistä vaan enemmänkin niistä asioista, mitä mun pitäis elämälläni tehdä. Töissä tapahtui ennen äp-lomalle jäämistäni asioita, joita mun oli tosi vaikea niellä ja ylipäätänsä uskoa edes. Siitä varmaan tämä prosessi lähti käyntiin, että olisko mun elämälläni joku muu merkitys, että kuuluisiko mun tehdä ihan jotain muuta työssäni. Vaihtaa raha merkitykseen. Kasvattaa lapseni hyviksi ihmisiksi. Antaa itsestäni muille ihmisille. Vai mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä. Tarkoitus on kai pohtia ja miettiä eri vaihtoehtoja, samalla omaa arkielämääkin kirjoitella ja analysoida.
Olen huono kirjoittamaan, liian usein kirjoitan hetken olotilasta, provosoiden ja tunteet auki näyttäen. Sitten poistan kirjoituksen tai siivoan sitä. Tai jos kirjoitan jostain provosoivasta aiheesta, jään puolustelemaan kantaani vaikka mulla on olis ihan täysi oikeus olla just sitä mieltä, mitä haluan. Huono itsetunto?
Terapian jatkaminen on tässä yks asia, mitä on pohdittu. Esikoisen syntymän jälkeen jo kävin nlapsykologilla ja sitä mietittiin, lähinnä rahoituksen kannalta. Meni sitten jäihin, kun tuntui ettei aika riitä. Nyt mä tarttisin kyllä terapeutin apua ratkaisemaan loppuelämäni kohtaloa. On myös tehtävä päätöksiä äidin osalta, koska on siellä(kin) rintamalla tapahtunut ikäviä asioita. Toisaalta toiset ennen ahdistaneet asiat ovat taas paremmin ja olen pystynyt hyväksymään itsessäni joitain juttuja.
Ja kyllä, aion edelleen myös pohtia äitiyteen liittyviä asioita. Nyt kun sain syliini pienen tyttären, mulla on noussut pientä ahdistusta myös siitä tytön kasvattamisesta. Itse feministinä ja naiseuden moninaisena puolustajana mulle on tärkeetä, että mun lapsista kasvais itseäni tasapainoisempia ja itsensä hyväksyviä persoonia. Ja että mä pystyisin näkemään mahdolliset itseni tekemät virheet hyvissä ajoin, korjaamaan ne. Ja suojelemaan lapsia tietenkin.
Kaiken kaikkiaan, olen niin rakastunut pieneen mustatukkaiseen tyttäreeni. Tunturin päällä käy pieni tuulenpyrähdys, siinä se pieni tuulenpoikanen käy kääntymässä, mun ihana pieni peikkotyttöni tulee ja tiputtaa puista lehdet. Ja sitten pieni tuulenpoikanen lennähtääkin jo toisaalle.
Mä odotan, milloin tunteet tasaantuvat kahden lapsen kesken sillä uhmis ei kyllä nyt hirveästi ole saanut multa huomiota joka on johtanut aika pahaan kierteeseen.
Kun on oikein pieni,
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.
*
Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.
*
Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille,
liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)