Joinain päiviniä päivitellessäni esimerkiksi facebook-statuksiani, minulle tulee mieleen että onkohan mussa kaksi aivan täysin eri ihmistä? Sinne statuksiin kun ei päivitellä "huusinpa taas esikoiselle" tai "paukautinpa oven esikoisen nenän edestä kun se löi mua"... tai "olipa kiva kun taaskaan en päässyt jumppaan"
Huom! Tämä on erittäin väsyneen ja kyllästyneen äidin kirjoitusta. Parempina päivinä kun olen myöskin levännyt, mielenikin on tietysti paljon parempi.
Syyt tähän mielen kaaokseen ovat kutakuinkin tässä:
- esikoisen kova uhma ja isän ihannointi
- kasvatuslinjaukset ja niistä syntyvä eripuraisuus joka vaikuttaa paljon edelliseen kohtaan
- mökkiprojekti tms. jonka johdosta parisuhteelle ei ole ollut aikaa ikuisuuksiin ja jonka johdosta olen ollut hyvin paljon yksin lasten kanssa
- fyysinen pahoinvointini (atopia jonka johdosta mm. jalat ja kädet halkeilevat, jatkuvasti huonosti toimiva vatsa, sijoiltaan hyppivä lonkka, unettomuus jne.)
En tiedä edes, mistä sitä aloittaisi? Ehkä unettomuudesta. Juniorin koko raskausajan minulla oli pahoja uniongelmia - ehkä niitä oli aikaisemminkin, en enää kykene muistamaan. Valitettavasti ongelmat eivät poistuneet synnytykseen eikä vieläkän vaikka tyttö on jo puolivuotias. Tyttö ei minua herättele, itse mä itteäni herättelen - tai herään. Pahimmillaan (ja siis tämä on lähes jokaöistä) en saa unen päästä kiinni kuin vasta 2-3 aikaan ja jos aikaisemmin, niin viimeistään tuohon aikaan herään sitten. Yöunet usein ovat viisituntisia ja aamulla (luojan kiitos meillä nukutaan yhdeksään) olen ihan zippi. Saana syö yöllä useita kertoja, mutta niihin syömisiin mä en herää, hassua? Tai siis jatkan samantien unta kun saan tissin sille suuhun.
No, väsyneenähän sitä reagoi ihan kaikkeen.
Esikoisen uhma nyt esimerkiksi. Kun lyö ja potkii minua eikä isäänsä. Huutaa, kiljuu ja vaatii ihan mitä mieleen sattuu. Ja sitten kun isä palaa töistä, minä en kelpaa mihinkään - kuten en viikonloppuisinkaan. Voi kun oliskin niin helppoa et saisin vaan olla rauhassa, mutta sitä kiljuntaa joudun kuunteleen joka tapauksessa ja vähän väliä, ikävä kyllä, puuttumaan tilanteisiin (yritän olla puuttumatta paitsi kaikkein hankalimpiin ristiriitoihin). Mulla on jatkuvasti paha mieli kun huudan esikoiselle ja erityisesti kun huomaan et se on oppinut multa sitä huutamista ja muitakin pahoja tapoja. Mut kun on kaikki päivät väsynyt ja pinna kireellä, niin.. .
Kun miehen kanssa ollaan jatkuvasti eri linjoilla. Yritän olla lepsu ja antaa periksi periaatteistani (tai meidän periaatteitahan niiden pitäisi olla), mutta se tuntuu kamalalta kun tiedän, että toinen mitätöi tekemisillään mun sanomisia ja tekemisiä. Sanotaan nyt vaikka, että karkkipäivä. Kun ollaan esikoisen (ja isänsä) kanssa juteltu ja sovittu karkkipäivästä ja mä yritän pitää siitä kiinni, niin aviopuoliso joka kauppareissulla enemmän tai vähemmän salaa ostaa lapselle karkkia. Tai kun mä sanon, että nyt mennään suihkuun niin aviomies sanoo, ettei mennäkään kun lapsi ei halua. Joka helvetin puolelta sanotaan, että keskustele sen miehen kanssa. No, minä olen keskustellut - miljoona kertaa. Aikuismaisesti, asiallisesti, pyytäen, itkien ja lopulta jopa erolla uhaten kun mikään ei mennyt perille. Erolla uhkaaminen (tai lähinnä esitin asian niin, että lapsen on helpompi ymmärtää vanhempien eri periaatteet kun vanhemmat ei asu yhdessä kun että saman katon alla mitätöidään koko ajan toista) meni perille - hetkeksi kunnes taas ollaan aloituspisteessä. No, mutta selittää myös osaltaan isän ihannointia tuo, että isältä saa aina periksi. Omia lelujahan ei koskaan tartte siivota, jos äiti ei ole käskemässä.
Joten ei tartte kommentoida mulle helvetti soikoon - että keskustele. Mä en enää jaksa seinille puhua.
Meidän mökkiprojekti, joo... jee. Siitä on pari vuotta kun ostimme täysin remontoitavan kiinteistön josta halusimme tehdä mökin. Minä en tajunnut ollenkaan miten iso työ siinä on ja jotenkin romanttisesti ajattelin, että se tulee siinä sivussa hissukseen tehtyä. Jälkeenpäin olen tajunnut, että rakas mies on kyllä ollut oikein hyvin selvillä siitä työmäärästä. Olen nyt kaksi vuotta viettänyt joka viikonloppu toisen päivän yksinäni lasten kanssa, pahimpina aikoina molemmatkin ja pari arki-iltaakin. Ollaan tapeltu asiasta ja olen saanut miljoona kertaa kuulla halveksuvaan sävyyn, että kun en päästä häntä sinne niin usein kuin pitäisi. No nyt projekti on sillä mallilla, että siellä voi asustella jo ja ollaan oltukin muutamia kertoja. Silti olen allapäin enkä ollenkaan niin innostunut koko asiasta. Olen myös huomannut, että lapsille on ottanut koville olla siellä - ehkä se ajan myötä helpottuu. En suosittele yhdellekään pienten lasten perheelle mitään mökkiprojektia tai todellakaan talonrakennusta. Se, jos mikä, hajottaa perhettä.Voi kun elämä olis niin erilaista jos tätä projektia ei olis. Vai olisko?
Hei - oma aika vielä. Mitä hittoa se on? Mm. tuon edellisen kohdan takia (ja jonkun muunkin asian, en vain tiedä vielä et minkä) mä olen joku hiton kotiorja. Kuka täällä pesee pyykit, ellen minä?? Ei kukaan, ne jää koriin kasvattamaan kasaa. Kuka tekee ruoan? Kuka hoitaa kodin yleissiisteyttä (kuten vaikkapa vessanpöntönpesua?). En mä tajunnut itekään, miten pahasti kaikki on mun päälle kaatunut, kunnes pari viikkoa sitten jotenkin romahdin ja en saanut tehtyä mitään. Kämppä oli viikon jälkeen jo täydessä kaaoksessa (ja huom! mä en ole mikään siisteysintoilija muutenkaan nykyään). Jonkunhan täytyy kuitenkin pyyhkiä esim. lapsen syöttötuolin alta ruoantähteet ettei ne ala homehtumaan??
Ai niin, se oma aika. Haluisin liikkua, siis oikeeta liikuntaa. Edes kerran viikossa. Kun aviopuoliso tulee töistä, hän ottaa esikoisen ja jättää vauvan minulle (tai jos ottaa vauvan, siirtää hänet noin minuutin päästä jo sitteriin josta otan lopulta kitisevän tytön syliini). Pari kertaa olen pyytänyt, että tulee ajoissa et pääsen jumppaan - en päässyt koska en ehtinyt. Olen pyytänyt, että tsemppaisi minua kun olen välillä tosi rikki ja väsynyt. Höpöhöpö...ite se on se oma aika siihen vaan väkipakolla otettava. Ja kun on rikki - ei jaksa. Toki aviomiehellä riittää kitinää ettei itse saa harrastaa liikuntaa yhtä paljon kuin haluaa. Hän siltikin polkee 20 km päivässä työmatkoja, mä en kilometriäkään. Niin ja tietysti jonkun ne kotityöt on tehtävä. Hoitelen niitä sitten iltaisin vauva kainalossa ruokaa kokatessani vasemmalla kädellä.
Psykologille olis varmasti ihan kiva mennä, mutta se ei tätä meidän tilannetta auta (meidän neuvolapsykka on sitäpaitsi ihan taapo, kokeiltu on). Mä olen jo miljoona kertaa miettinyt avioeroa ihan vakavastikin. Lopulta päädyn aina siihen, että odotetaan nyt ja annetaan lasten kasvaa ja ajan kulua. Sain semmoisen tukihenkilönkin tässä, mutta hänen omaan elämäänsä tuli niin paljon vaikeuksia, että tukisuhde takkuili enkä mä oikeen hänellekään saanut näistä asioista kerrottua
Niin, että tämmöstä tää lapsiperheen arki pahimmillaan voi olla. Toki muilla on varmasti erilaisia ongelmia, mutta eiköhän tässä ole ne tyypillisimmät probleemat?
Meillä yks iso osa-alue on myös se, että mä olen, taustastani johtuen, lukenut aika paljon kirjallisuutta liittyen lapsen kasvatukseen, minäkuvan kehittymiseen yms. Ja muutenkin ammentanut tietoa esim. rutiinien tärkeydestä kirjallisuudesta. Olen aina jutellut puolisolle, mitä olen lukenut ja mitä on tuttavapiirissä esim. koettu hyviksi tavoiksi toimia joissain tilanteissa ja yrittänyt herättää keskustelua, et mitä jos mekin tehtäisiin näin. Jotenkin kehittää meitä vanhempina. Mies ei ole kiinnostunut pätkääkään mistään vaan toimii vain oman kokemuksen ja oman olemuksensa pohjalta (toki siinä on hirveän paljon hyvääkin, koska hän on mua niin paljon rauhallisempi ja pitkäpinnaisempi), mutta lähinnä meidän eri tavat toimia minua kauhistuttaa. Ei me varmaan meidän lapsia rikota, mutta olisi varmasti lapsien hyvä kasvaa semmoisessa perheessä jossa näkyisi esimerkiksi, että vanhemmat kunnioittavat ja arvostavat toisiaan???
Kuulostan naurettavalta (ainakin omasta mielestäni), mutta mietin aika ajoin sitä, miten paljon helpompaa olis lasten kanssa yksinään. Edelleenkään sitä omaa aikaa ei olisi, mutta ei olisi myöskään paha olo siitä, että perheessä oleva toinen aikuinen ei hoida omaa osuuttaan, ja toisaalta samat pyykit ne on kuitenkin pestävä, ruoat tehtävä. Tietysti on IHAN ERI ASIA tehdä se lapselle, erota. Rikkoa perhe, tehdä pahaa! En varmaan kykenisi siihen kuitenkaan ainakaan näiden itsekkäiden syitteni vuoksi.
Parisuhdetta meillä ei ole, ei minkäänlaisessa muodossa että sitä voisi kuvailla. Emme koskettele toisiamme, emme pussaile eikä pidetä hyvänä, ei puhuta tunteistamme eikä kerrota rakastavamme, ei yhtään mitään paitsi jaetaan rahat ja sama sänky. Esikoisen raskausaikana tämä alkoi. Toisen vauvan syntymän jälkeen mulle ei tullut semmosta hormonihöyryä et olisin elänyt vaan vauvalle, mutta tämä järkyttävän väsyttävä arki ja erityisesti tuo puolison suhtautuminen minuun kotiorjana, on syönyt multa kaiken halun. Muutaman kerran olen tuskissani yrittänyt järjestää jotain parisuhdeaikaa/toimintaa, mutta toinen osapuoli ei ole ollut sen enempää kiinnostunut. Seksiä kyllä ruinaa, joka ilta. En anna kun en halua enkä jaksa. Mä pärjään tämän asian kanssa, koska olen miettinyt tätä jo paljon. Jaan rakkauden ja hellyyden sitten lapsille, jos aikuista ei siinä rinnalla ole.
Noniin, tässä on paljon parannettavaa. Saa nähdä, mikä tilanne on viiden vuoden päästä. Jos lapsia harkitsee, kannattaa miettiä että näinkin voi käydä - varsinkin jos on taustaltaan yhtä ongelmainen kuin minä (joka siis luulin jo olevani paljon ehyempi). Johonkin suuntaan tästä kuitenkin on lähdettävä, uusi ala etsittävä ja vietävä asioita eteenpäin. Silti, useastikin, mä mietin että miten mä jaksan. Kukaan ei sitä multa kysy eikä sitä, että miten mä voin. Tai, no äiti kysyy, mut sille on valehdeltava, koska se kääntää kaiken mua itteäni vastaan.
Jees, josko sitä yrittäis taas saada unen päästä kiinni.
maanantai 2. heinäkuuta 2012
torstai 14. kesäkuuta 2012
Ammatinvaihtoa vai vapaaehtoistyötä
Tuommoinen ajatus on viime päivinä pyörinyt päässä. Kun olen niin voimakkaasti halunnut nykyisestä ammatistani eroon ja tekemään jotain hoiva yms. työtä, niin entäs sitten näin?
Olenhan mä vapaaehtoistyötä tehnyt jo varmaan 10 vuotta koko ajan töiden ohella ja nyt olis mahdollisuus ihan oikeasti tehdä semmosta, mikä liippaa läheltä jo mielenkiintojani. Se on aika itsenäinen homma ja voi vapaasti miettiä kuinka usein tekisi.
Että jos kuitenkin jatkaisin projektipäällikön tehtävissä, mutta tekisin vapaa-ajalla sitten sitä itselleni tärkeämpää. Onhan tämäkin vaihtoehto? Voiko mielikuvani auttamistyöstä, kätilö psykkka tai mikä tahansa, olla liian valoisa ja jaksanko kuitenkaan sitä tehdä loppuaikaa työurastani? Ehkä jaksankin, mutta kuitenkin on tämmöinenkin vaihtoehto. Tuossa ajattelemassani vapaaehtoistyössä saisin jopa olla vauvojenkin kanssa tekemisissä, mikä minulle on aika tärkeää.
Nämä on haastavia aikoja. Juuri kuulin taas, että meidän kunnassamme mahdollisesti poistetaan kotihoidontuen kuntalisä joka tarkoittaisi aikamoista vaikutusta tulevan vuoden tuloihini. Miehelläni sattuu nousemaan palkka kyllä saman verran, mutta toisen elätettävänä oleminen ei tunnu hyvältä.
Olenhan mä vapaaehtoistyötä tehnyt jo varmaan 10 vuotta koko ajan töiden ohella ja nyt olis mahdollisuus ihan oikeasti tehdä semmosta, mikä liippaa läheltä jo mielenkiintojani. Se on aika itsenäinen homma ja voi vapaasti miettiä kuinka usein tekisi.
Että jos kuitenkin jatkaisin projektipäällikön tehtävissä, mutta tekisin vapaa-ajalla sitten sitä itselleni tärkeämpää. Onhan tämäkin vaihtoehto? Voiko mielikuvani auttamistyöstä, kätilö psykkka tai mikä tahansa, olla liian valoisa ja jaksanko kuitenkaan sitä tehdä loppuaikaa työurastani? Ehkä jaksankin, mutta kuitenkin on tämmöinenkin vaihtoehto. Tuossa ajattelemassani vapaaehtoistyössä saisin jopa olla vauvojenkin kanssa tekemisissä, mikä minulle on aika tärkeää.
Nämä on haastavia aikoja. Juuri kuulin taas, että meidän kunnassamme mahdollisesti poistetaan kotihoidontuen kuntalisä joka tarkoittaisi aikamoista vaikutusta tulevan vuoden tuloihini. Miehelläni sattuu nousemaan palkka kyllä saman verran, mutta toisen elätettävänä oleminen ei tunnu hyvältä.
lauantai 2. kesäkuuta 2012
Äityli taas
Mun on jo NIIN pitkään pitänyt kirjottaa taas vaihteeksi meitsin äitisuhteesta, mutta se on vaan jäänyt kun kaikelle ei ole aikaa.
Äidin tilanne noin yksinkertaisesti on se, että hänen tilansa on huononemassa. Neurologisissa tutkimuksissa kuulemma on koko ajan ollut huonommat tulokset ja...no, sairaus sekä voimakas lääkitys nyt vaan tuhoaa aivoja. Huomaahan sen ihan kuka tahansa, ettei hänellä hoksottimet oikein toimi, eli keskustelu voi olla aika haastavaa kun ajatukset menevät ihan omia reittejään eikä hänellä tuo kuullunymmärtäminen oikein toimi. Äiti jää myös osa-aikaiselle sairauseläkkeelle nyt ainakin määräajaksi, koska ei kykene töitään tekemään.
Sanotaan nyt esimerkiksi näin. Juteltiin puhelimessa ja totesin, että tytär on edelleen täysimetyksellä (taustalla oli vääntö laihduttamisesta), johon hän kommentoi että kuinka kauan oikein meinaat imettää. Kun sanoin, että suositus on vuoden ikään, hän kysyy tuskastuneena että milloin sä oikein aiot sitten mennä töihin. Ja me ollaan juteltu mun töihinpaluusta jo miljoona kertaa, että aion olla pidemään ja 2013 syksyllä vasta. Eli hän kyllä hyvin tietää että tytär on melkein kaksivuotias kun palaan töihin, mutta hoksottimet eivät vaan enää toimi. Asiat unohtuu ja yksinkertaisesti usein en saa sanottua edes lausetta loppuun kun hän vetää yhdestä sanasta oman (täysin väärän) johtopäätöksen. On tosi noloa sitten toistaa jo uudelleen sanomaansa ja korjata, että hei oikeasti sä et kuunnellut loppuun et mä sanoin näin ja näin.
Onneksi monet ulkopuoliset varmaan ajattelevat, että se johtuu hänen kaksikielisyydestään ja siitä ettei suomi ole hänen äidinkielensä, mutta täytyy sanoa että esimerkiksi appiukko hämmentyi tosi pahasti hänen kanssaan keskustellessaan. Juteltiin appiukon mökkiprojektista ja äiti vaan kommentoi että on hienosti toteutettu mieheltä, jolla ei ole rakennusalan koulutusta. Appiukko totesi, että no onhan hänellä vaikka kuinka paljon ja koko työuransakin tehnyt hommia mut äidin ajatukset oli jo omilla raiteillaan ja hetken kuluttua hän taas toisti samaa ja appiukkoa hämmensi, huomasin ettei edes viitsinyt enää uudestaan kommentoida.
Pakko varmaan on appivanhemmille kohta kertoa, että äiti sairastaa. Voi kun se ei olisi perinnöllistä...!!!
Meillähän on vähän suvussa asiat niin, että isoisäni sairasti psykooseja, isoäiti on psyykkisesti muuten vaan sairas, diagnosoimaton mutta varmaan joku rajatila olisi sinnepäin...ja äiti nyt kaksisuuntainen tai oikeastaan mun "diagnosoimana" ehkä enemmän hänkin rajatila, mitä olen lukenut noista sairauksista.
No, anyway. Sairastelu on sairastelua. Mutta meidän suhde se vasta kinkkinen onkin.
Äiti on taas pienen tauon jälkeen päässyt perinteisen aiheensa pariin, eli ruvennut puuttumaan mun painoon. Jo raskausaikana jatkuvasti kyseli, että kuinka paljon on kiloja tullut jne. Ja nyt raskauden jälkeen on alkanut tulla koko ajan enemmän ja enemmän "hienovaraisia vinkkejä" laihduttamiseen. Viimeisimpänä hän totesi, että voin joutua rasvaimuun (oli katsonut dokumentin, jossa sairaalloisen ylilihavilta imettiin rasvaa sisäelimien ympäriltä) jos en nyt kiireesti laihduta. Sitten sain kehoituksen mennä ravitsemusterapeutille ja kaikenlaisia kommentteja yliopainostani. Ei toki niin loukkaavia, kuin aikaisemmin, mutta silti asioita joista tuntuu että minun rajojani nyt rikotaan ja kovasti.
En jaksa nyt itse painoasioita selittää sen enempää, mutta kuin että viime raskauden jälkeen ei paino tippunut millään ja kävin lääkärilläkin asian takia eikä sille voinut mitään, olin sitten kcal-dieetillä tai karppasin tai tein mitä tahansa (+ liikuin PALJON) - aineenvaihdunta oli vain imetysaikana ihan jumissa (kuulemma näin voi joillekin käydä, sanoi lääkäri).
Mutta siis, äiti tietää tämänkin koska olen hänelle sen kerran haavoittuneisuudessani kertonut. Miten vaikeaa se oli imetysaikana mulle laihduttaa ja miten tuskallinen asia koko paino mulle nykyään on (äidin takia, tottakai kun on jankuttanut mulle siitä jotain 8-vuotiaasta asti).
No, tuo painoasia nyt on ihan jatkuvaa tyttären henkistä lyömistä. Aina keksitään kaikenlaisia sairauksia joihin vedoten painostetaan ja annetaan ymmärtää, ikäänkuin en itse tekisi asialle mitään ja että se ei muka
vaivais mua mitenkään (joka päivähän mä sitä mietin). Ja kyllä, ne sairaudet on mulle riskejä ja tottakai mä sen tiedän, ei siitä tarvi jatkuvasti muistuttaa???
Mitäs muita asioita, no...imetys. Vaikka olen miljoona kertaa sanonut että suositus on imettää vuoden ikään, niin se on kuulemma edelleen aivan liian pitkään. Kun häneltä maito loppui nelikuisena.... joo. Nyt kun tytär on sairastellut paljon iin hän moneen kertaan ihmetteli, että ONPA SE KUMMA ET LAPSI SAIRASTUU KUN KUITENKIN IMETÄT, että äidinmaidon pitäisi estää kaikki sairastelu (tai siis mun äidinmaito on jotenkin huonoa tietty kun lapsi sairastelee). No, en viitsi edes yrittää oikaista, tottakai vauvat sairastelee oli ne imetyksellä tai ei...
Samoin kun ilmoitin jääväni kotiin nyt lähes kahdeksi vuodeksi niin olen saanut kuulla miljoona kertaa siitä, kuinka me olemme "perinteinen" perhe, jossa vaimo jää kotiin ja mies luo uraa". Äiti tietää, että ura on mulle myös hyvin tärkeä asia, mutta että nyt sijoitan lapset ensisijalle. Mutta sitä hän ei kai tiedä, että parin kotonaolovuoden jälkeen mulla on työelämää vielä 30 vuotta ja aikaa tehdä sitä uraa.... tai ainakin antaa mun ymmärtää olevani nyt jotenkin yhteiskunnasta syrjäytynyt. Silloin kun esikoisen ollessa 7 kk, palasin töihin, sain taas kuulla hirveästi siitä, kuinka lapsi kärsii kun lähdin töihin ja isä jäi kotiin että ura on mulle etusijalla joka on niin väärin.
Miksi kaikki täytyy yksinkertaistaa ja mustavalkoistaa???
No, nämä on näitä meidän äitin hienoja väläytyksiä. Kaikki yksinkertaistetaan kun aivot ei enää kykene prosessoimaan asioita tuon mutkallisemmin ja muistikin taitaa olla vähän niin ja näin koska joudun jatkuvasti toistamaan samoja asioita. Toki hän toistaessa sitten muistaa, mutta itse ei saa kaivettua oikeen muististaan näitä asioita.
Välillä hän kuitenkin on kovin hyväntahtoinen. Juoksi ja soitteli ympäri kaupunkia eri kauppoja etsiessään minulle uutta takkia (asumme siis 350 km päässä toisistamme) ja jatkuvasti soitteli että mittaa rinnanympäryksesi, mittaa vyötärösi jne. Oli meinaan todennut vierailullamme, että tarvitsen uuden takin. Eli tämmöistä äärilaidasta toiseen menemistä.
Tämä on mulle kyllä hyvin rankkaa. Hetkittäin annan mennä hänen kommenttien toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta väsyneenä ja herkässä mielentilassa ne jää heti vaivaamaan. Mutta kun keskustelu hänen kanssaan on niin vaikeaa, niin yhä vähemmän mä kerron hänelle enää mitään tärkeitä asioita. Ei siksi pelkästään, että hän käyttää niitä minua loukatakseen vaan myös siksi, että hän unohtaa, vääristelee ja riski väärinymmärtämiseen on vaan liian suuri. Enkä enää jaksa selitellä HÄNEN väärinymmärtämisiään. Tietenkin tämä johtaa ennenpitkää siihen, ettei meillä ole enää mitään yhteisiä keskustelunaiheita ja hänkin varmasti on hyvin hyvin loukkaantunut kun en kerro mitään luottamuksellista hänelle....
Tuosta tuli vielä mieleen perintöasiat. Aikaisemmin minua on pitkin aikuisikääni uhkailtu perinnöttömäksi jättämisellä, kun olen tehnyt elämässäni päätöksiä joita hän ei ole syystä tai toisesta hyväksynyt. No, nyt olen sitten äiti ja naimisissa (hänelle sopivan miehen kanssa) ja muutenkin yhteiskuntakelpoinen hänen kanssaan niin on perintöasioissakin tuuli kääntynyt. Hän nyt on oikein käynyt lakimiehellä selvittämässä, miten saisi perintöasioista tasavertaisempia (velipuoleni perii ihan hurjan suuren omaisuuden isältään ja äiti haluaa, että minä saisin sitten siitä hänen omasta osuudestaan tasavertaisuuden vuoksi suuremman osuuden).
On päiviä, kun laitan kaiken sairauden piikkiin (niin se varmaan on parastakin?). Mutta päiviä kun MÄ EN VAAN TAJUA. Kun tää on niin vaikeeta ja koko ajan enenevässä määrin.
Ajatustenvirtapostaus jonka yritin kirjoittaa tässä samalla kun mukulat katsoo piirrettyjä sadepäivänä:)
Äidin tilanne noin yksinkertaisesti on se, että hänen tilansa on huononemassa. Neurologisissa tutkimuksissa kuulemma on koko ajan ollut huonommat tulokset ja...no, sairaus sekä voimakas lääkitys nyt vaan tuhoaa aivoja. Huomaahan sen ihan kuka tahansa, ettei hänellä hoksottimet oikein toimi, eli keskustelu voi olla aika haastavaa kun ajatukset menevät ihan omia reittejään eikä hänellä tuo kuullunymmärtäminen oikein toimi. Äiti jää myös osa-aikaiselle sairauseläkkeelle nyt ainakin määräajaksi, koska ei kykene töitään tekemään.
Sanotaan nyt esimerkiksi näin. Juteltiin puhelimessa ja totesin, että tytär on edelleen täysimetyksellä (taustalla oli vääntö laihduttamisesta), johon hän kommentoi että kuinka kauan oikein meinaat imettää. Kun sanoin, että suositus on vuoden ikään, hän kysyy tuskastuneena että milloin sä oikein aiot sitten mennä töihin. Ja me ollaan juteltu mun töihinpaluusta jo miljoona kertaa, että aion olla pidemään ja 2013 syksyllä vasta. Eli hän kyllä hyvin tietää että tytär on melkein kaksivuotias kun palaan töihin, mutta hoksottimet eivät vaan enää toimi. Asiat unohtuu ja yksinkertaisesti usein en saa sanottua edes lausetta loppuun kun hän vetää yhdestä sanasta oman (täysin väärän) johtopäätöksen. On tosi noloa sitten toistaa jo uudelleen sanomaansa ja korjata, että hei oikeasti sä et kuunnellut loppuun et mä sanoin näin ja näin.
Onneksi monet ulkopuoliset varmaan ajattelevat, että se johtuu hänen kaksikielisyydestään ja siitä ettei suomi ole hänen äidinkielensä, mutta täytyy sanoa että esimerkiksi appiukko hämmentyi tosi pahasti hänen kanssaan keskustellessaan. Juteltiin appiukon mökkiprojektista ja äiti vaan kommentoi että on hienosti toteutettu mieheltä, jolla ei ole rakennusalan koulutusta. Appiukko totesi, että no onhan hänellä vaikka kuinka paljon ja koko työuransakin tehnyt hommia mut äidin ajatukset oli jo omilla raiteillaan ja hetken kuluttua hän taas toisti samaa ja appiukkoa hämmensi, huomasin ettei edes viitsinyt enää uudestaan kommentoida.
Pakko varmaan on appivanhemmille kohta kertoa, että äiti sairastaa. Voi kun se ei olisi perinnöllistä...!!!
Meillähän on vähän suvussa asiat niin, että isoisäni sairasti psykooseja, isoäiti on psyykkisesti muuten vaan sairas, diagnosoimaton mutta varmaan joku rajatila olisi sinnepäin...ja äiti nyt kaksisuuntainen tai oikeastaan mun "diagnosoimana" ehkä enemmän hänkin rajatila, mitä olen lukenut noista sairauksista.
No, anyway. Sairastelu on sairastelua. Mutta meidän suhde se vasta kinkkinen onkin.
Äiti on taas pienen tauon jälkeen päässyt perinteisen aiheensa pariin, eli ruvennut puuttumaan mun painoon. Jo raskausaikana jatkuvasti kyseli, että kuinka paljon on kiloja tullut jne. Ja nyt raskauden jälkeen on alkanut tulla koko ajan enemmän ja enemmän "hienovaraisia vinkkejä" laihduttamiseen. Viimeisimpänä hän totesi, että voin joutua rasvaimuun (oli katsonut dokumentin, jossa sairaalloisen ylilihavilta imettiin rasvaa sisäelimien ympäriltä) jos en nyt kiireesti laihduta. Sitten sain kehoituksen mennä ravitsemusterapeutille ja kaikenlaisia kommentteja yliopainostani. Ei toki niin loukkaavia, kuin aikaisemmin, mutta silti asioita joista tuntuu että minun rajojani nyt rikotaan ja kovasti.
En jaksa nyt itse painoasioita selittää sen enempää, mutta kuin että viime raskauden jälkeen ei paino tippunut millään ja kävin lääkärilläkin asian takia eikä sille voinut mitään, olin sitten kcal-dieetillä tai karppasin tai tein mitä tahansa (+ liikuin PALJON) - aineenvaihdunta oli vain imetysaikana ihan jumissa (kuulemma näin voi joillekin käydä, sanoi lääkäri).
Mutta siis, äiti tietää tämänkin koska olen hänelle sen kerran haavoittuneisuudessani kertonut. Miten vaikeaa se oli imetysaikana mulle laihduttaa ja miten tuskallinen asia koko paino mulle nykyään on (äidin takia, tottakai kun on jankuttanut mulle siitä jotain 8-vuotiaasta asti).
No, tuo painoasia nyt on ihan jatkuvaa tyttären henkistä lyömistä. Aina keksitään kaikenlaisia sairauksia joihin vedoten painostetaan ja annetaan ymmärtää, ikäänkuin en itse tekisi asialle mitään ja että se ei muka
vaivais mua mitenkään (joka päivähän mä sitä mietin). Ja kyllä, ne sairaudet on mulle riskejä ja tottakai mä sen tiedän, ei siitä tarvi jatkuvasti muistuttaa???
Mitäs muita asioita, no...imetys. Vaikka olen miljoona kertaa sanonut että suositus on imettää vuoden ikään, niin se on kuulemma edelleen aivan liian pitkään. Kun häneltä maito loppui nelikuisena.... joo. Nyt kun tytär on sairastellut paljon iin hän moneen kertaan ihmetteli, että ONPA SE KUMMA ET LAPSI SAIRASTUU KUN KUITENKIN IMETÄT, että äidinmaidon pitäisi estää kaikki sairastelu (tai siis mun äidinmaito on jotenkin huonoa tietty kun lapsi sairastelee). No, en viitsi edes yrittää oikaista, tottakai vauvat sairastelee oli ne imetyksellä tai ei...
Samoin kun ilmoitin jääväni kotiin nyt lähes kahdeksi vuodeksi niin olen saanut kuulla miljoona kertaa siitä, kuinka me olemme "perinteinen" perhe, jossa vaimo jää kotiin ja mies luo uraa". Äiti tietää, että ura on mulle myös hyvin tärkeä asia, mutta että nyt sijoitan lapset ensisijalle. Mutta sitä hän ei kai tiedä, että parin kotonaolovuoden jälkeen mulla on työelämää vielä 30 vuotta ja aikaa tehdä sitä uraa.... tai ainakin antaa mun ymmärtää olevani nyt jotenkin yhteiskunnasta syrjäytynyt. Silloin kun esikoisen ollessa 7 kk, palasin töihin, sain taas kuulla hirveästi siitä, kuinka lapsi kärsii kun lähdin töihin ja isä jäi kotiin että ura on mulle etusijalla joka on niin väärin.
Miksi kaikki täytyy yksinkertaistaa ja mustavalkoistaa???
No, nämä on näitä meidän äitin hienoja väläytyksiä. Kaikki yksinkertaistetaan kun aivot ei enää kykene prosessoimaan asioita tuon mutkallisemmin ja muistikin taitaa olla vähän niin ja näin koska joudun jatkuvasti toistamaan samoja asioita. Toki hän toistaessa sitten muistaa, mutta itse ei saa kaivettua oikeen muististaan näitä asioita.
Välillä hän kuitenkin on kovin hyväntahtoinen. Juoksi ja soitteli ympäri kaupunkia eri kauppoja etsiessään minulle uutta takkia (asumme siis 350 km päässä toisistamme) ja jatkuvasti soitteli että mittaa rinnanympäryksesi, mittaa vyötärösi jne. Oli meinaan todennut vierailullamme, että tarvitsen uuden takin. Eli tämmöistä äärilaidasta toiseen menemistä.
Tämä on mulle kyllä hyvin rankkaa. Hetkittäin annan mennä hänen kommenttien toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta väsyneenä ja herkässä mielentilassa ne jää heti vaivaamaan. Mutta kun keskustelu hänen kanssaan on niin vaikeaa, niin yhä vähemmän mä kerron hänelle enää mitään tärkeitä asioita. Ei siksi pelkästään, että hän käyttää niitä minua loukatakseen vaan myös siksi, että hän unohtaa, vääristelee ja riski väärinymmärtämiseen on vaan liian suuri. Enkä enää jaksa selitellä HÄNEN väärinymmärtämisiään. Tietenkin tämä johtaa ennenpitkää siihen, ettei meillä ole enää mitään yhteisiä keskustelunaiheita ja hänkin varmasti on hyvin hyvin loukkaantunut kun en kerro mitään luottamuksellista hänelle....
Tuosta tuli vielä mieleen perintöasiat. Aikaisemmin minua on pitkin aikuisikääni uhkailtu perinnöttömäksi jättämisellä, kun olen tehnyt elämässäni päätöksiä joita hän ei ole syystä tai toisesta hyväksynyt. No, nyt olen sitten äiti ja naimisissa (hänelle sopivan miehen kanssa) ja muutenkin yhteiskuntakelpoinen hänen kanssaan niin on perintöasioissakin tuuli kääntynyt. Hän nyt on oikein käynyt lakimiehellä selvittämässä, miten saisi perintöasioista tasavertaisempia (velipuoleni perii ihan hurjan suuren omaisuuden isältään ja äiti haluaa, että minä saisin sitten siitä hänen omasta osuudestaan tasavertaisuuden vuoksi suuremman osuuden).
On päiviä, kun laitan kaiken sairauden piikkiin (niin se varmaan on parastakin?). Mutta päiviä kun MÄ EN VAAN TAJUA. Kun tää on niin vaikeeta ja koko ajan enenevässä määrin.
Ajatustenvirtapostaus jonka yritin kirjoittaa tässä samalla kun mukulat katsoo piirrettyjä sadepäivänä:)
maanantai 28. toukokuuta 2012
Lääkäriksi?
Olen hieman hämilläni. Mulla on pyörinyt tuo otsikon ajatus jo jonkun aikaa päässäni. Siinä yhdistyy oikeastaan kaksi asiaa, eli urallinen intohimo + lasten kanssa työskentely (lastenlääkäri siis olisi varmaan oikeampi).
Käytännössä se olisi mahdollista. Saisin aikuisopintotukea kyllä melkein 2 vuotta ja sen jälkeen lääkisläisenä varmaan voi jo tehdä keikkatyötä ja harjoittelua josta saa vähän palkkaa tms.. Et taloutemme ei menis ihan kuralle sen takia. 6 vuottahan ne perusopinnot ymmärtääkseni kestävät ja sen jälkeen alkaa erikoistuminen, joka on sitten jo kyllä ihan normaalia työtä.
Mutta miksi? Olen pyöritellyt ihan hirveästi näitä ammatteja ja asioita päässäni. Kaipaan tekemään semmoista työtä, jossa olen ikäänkuin auttavassa roolissa ja suoraan asiakkaan kanssa yhteydessä. Olen pohtinut läpi kaikki kätilöstä ja psykologista perhetyöntekijän tehtäviin ja kaikki kiinnostavat. Tietenkin myös sairaanhoitajan hommat, vaikka ne nyt vähän vähemmän. Jostain vaan puskee vielä semmoinen intohimo lähteä tuohon uuteen maailmaan. Olen nähnyt nyt paljon erilaisia lastenlääkäreitä ja seurannut heidän tapaansa toimia. Niin yksityisellä vastaanotolla, kuin sairaalassakin.
Olen lukenut lukiossa kuitenkin vain puolet pitkän matikan oppimäärästä, fysiikasta ja kemiasta luin lyhyen, eli perustaidoissakin olisi hirveästi prepattavaa. Olisihan se mahdollista esimerkiksi yksi talvi käyttää tuon kaiken preppaamiseen, käydä valmennuskurssit ja sitten hakea. Ei kai sitä mitään hakemalla menettäisi?
En uskalla sanoa tätä edes ääneen vielä kotona. Joustaisiko perheemme? Miten haaveeni kolmannen lapsen kohdalta? Mulla on aikaraja lapsen saamiseen 40 vuotta ja siihen on 5 vuotta aikaa. Ehtisihän siinä aloittaa jo opinnot ja tehdä niitä hyvän tovin. Kyllähän opiskelijat muutenkin usein ovat perheellisiä.
Kuullostaako tämä ihan haihattelulta? Lainaanko kirjastosta fyssan kirjan ja kokeilen vähän verestää muistojani? Voi olla yksinkertaisesti mulle myös liian vaikeeta, yliopistomatikasta en tahtonut oikein selvitä kuin ihan perusasioista.
Käytännössä se olisi mahdollista. Saisin aikuisopintotukea kyllä melkein 2 vuotta ja sen jälkeen lääkisläisenä varmaan voi jo tehdä keikkatyötä ja harjoittelua josta saa vähän palkkaa tms.. Et taloutemme ei menis ihan kuralle sen takia. 6 vuottahan ne perusopinnot ymmärtääkseni kestävät ja sen jälkeen alkaa erikoistuminen, joka on sitten jo kyllä ihan normaalia työtä.
Mutta miksi? Olen pyöritellyt ihan hirveästi näitä ammatteja ja asioita päässäni. Kaipaan tekemään semmoista työtä, jossa olen ikäänkuin auttavassa roolissa ja suoraan asiakkaan kanssa yhteydessä. Olen pohtinut läpi kaikki kätilöstä ja psykologista perhetyöntekijän tehtäviin ja kaikki kiinnostavat. Tietenkin myös sairaanhoitajan hommat, vaikka ne nyt vähän vähemmän. Jostain vaan puskee vielä semmoinen intohimo lähteä tuohon uuteen maailmaan. Olen nähnyt nyt paljon erilaisia lastenlääkäreitä ja seurannut heidän tapaansa toimia. Niin yksityisellä vastaanotolla, kuin sairaalassakin.
Olen lukenut lukiossa kuitenkin vain puolet pitkän matikan oppimäärästä, fysiikasta ja kemiasta luin lyhyen, eli perustaidoissakin olisi hirveästi prepattavaa. Olisihan se mahdollista esimerkiksi yksi talvi käyttää tuon kaiken preppaamiseen, käydä valmennuskurssit ja sitten hakea. Ei kai sitä mitään hakemalla menettäisi?
En uskalla sanoa tätä edes ääneen vielä kotona. Joustaisiko perheemme? Miten haaveeni kolmannen lapsen kohdalta? Mulla on aikaraja lapsen saamiseen 40 vuotta ja siihen on 5 vuotta aikaa. Ehtisihän siinä aloittaa jo opinnot ja tehdä niitä hyvän tovin. Kyllähän opiskelijat muutenkin usein ovat perheellisiä.
Kuullostaako tämä ihan haihattelulta? Lainaanko kirjastosta fyssan kirjan ja kokeilen vähän verestää muistojani? Voi olla yksinkertaisesti mulle myös liian vaikeeta, yliopistomatikasta en tahtonut oikein selvitä kuin ihan perusasioista.
sunnuntai 25. maaliskuuta 2012
Kotona
Laskeskelin tuotta, että olen jo kuudeosan pitänyt tästä vanhempainvapaastani/kotonaolostani.Aika hurjaa kyllä miten nopeasti aika etenee.
Rehellisesti sanottuna kuitenkin mulla ei ole yhtään halua eikä kai aikomustakaan palata vielä töihin silloin. Olen nimittäin pohtinut aikuisopintovapaan ottamista, en vaan vielä tiedä että mihin koulutukseen sen käyttäisin. Siinähän se raha on käytännössä sama kuin ansiosidonnaisessa ja ilmeisesti melkein pari vuotta saa olla opiskelemassa. Omaa alaani en aio kuitenkaan jatkaa eli sitten hankkiudun yliopistoon johonkin toiseen koulutukseen tai ihan eri kouluun. Minua kiehtoo ihan hirveästi nyt se kätilön ammatti, mutta aika vastaan täällä kotona porukat on tuota vuorotyötä. Aikanaan olin hirveän kiinnostunut psykologin työstä ja periaatteessa parissa vuodessa saisin suurimman osan tutkinnosta tehtyä (mun ei tarvi tehdä sivuaineita vaan voin hyväksilukea aikaisemmat opintoni), mutta sinne on hirvittävän vaikea päästä opiskelemaan enkä mä tiedä voiko avoimen yliopiston opintoja laskea taas samaan.. Toistankohan mä vaan itseäni postauksesta toiseen?
Otin yhteyttä paikalliseen TE-keskukseen, jossa pitäisi muka päästä ammatinvalintatesteihin, no eipä ole vastausta kuulunut pariin kuukauteen. Tekisi oikeasti hyvää päästä testeihin, joista saisi oikeasti neutraalin vastauksen. Kerran kävin lukioaikana työkkärissä ja silloin musta olis tullut hyvä historian ope, taas tuossa vuosi sitten tein netissä ja silloin taas musiikinope.
Musiikki kyllä kiinnostaisi ihan hirveästi, mutta en oikeasti tiedä että voiko aikuisiällä enää missään jatkaa näitä opintoja varsinkin kun mä olen semmoinen yleissoittaja enemmänkin (osaan soittaa useita instrumentteja jonkun verran mutta missään en ole päässyt kovin pitkälle), laulaakin osaan mutten koskaan ole tunteja ottanut. Ja mitään uraa ei musiikilla varmaan tee, ellen jotain bändiä löytäis jostain. Mun nyt on monena syksynä pitänyt aloittaa edes työväenopistossa säestysopinnot (koskettimet) ja yksinlaulu, mutta niin se vaan on aina jäänyt:/ Ja kyllähän vuosien varrella on yksinkertaisesti tuo teoriakin jo ruvennut unohtumaan, että sitä pitäisi myös palautella mieleen.
Onpas sekavaa. Joka suunta kiinnostaa ja joku niistä pitäisi valita:)
Rehellisesti sanottuna kuitenkin mulla ei ole yhtään halua eikä kai aikomustakaan palata vielä töihin silloin. Olen nimittäin pohtinut aikuisopintovapaan ottamista, en vaan vielä tiedä että mihin koulutukseen sen käyttäisin. Siinähän se raha on käytännössä sama kuin ansiosidonnaisessa ja ilmeisesti melkein pari vuotta saa olla opiskelemassa. Omaa alaani en aio kuitenkaan jatkaa eli sitten hankkiudun yliopistoon johonkin toiseen koulutukseen tai ihan eri kouluun. Minua kiehtoo ihan hirveästi nyt se kätilön ammatti, mutta aika vastaan täällä kotona porukat on tuota vuorotyötä. Aikanaan olin hirveän kiinnostunut psykologin työstä ja periaatteessa parissa vuodessa saisin suurimman osan tutkinnosta tehtyä (mun ei tarvi tehdä sivuaineita vaan voin hyväksilukea aikaisemmat opintoni), mutta sinne on hirvittävän vaikea päästä opiskelemaan enkä mä tiedä voiko avoimen yliopiston opintoja laskea taas samaan.. Toistankohan mä vaan itseäni postauksesta toiseen?
Otin yhteyttä paikalliseen TE-keskukseen, jossa pitäisi muka päästä ammatinvalintatesteihin, no eipä ole vastausta kuulunut pariin kuukauteen. Tekisi oikeasti hyvää päästä testeihin, joista saisi oikeasti neutraalin vastauksen. Kerran kävin lukioaikana työkkärissä ja silloin musta olis tullut hyvä historian ope, taas tuossa vuosi sitten tein netissä ja silloin taas musiikinope.
Musiikki kyllä kiinnostaisi ihan hirveästi, mutta en oikeasti tiedä että voiko aikuisiällä enää missään jatkaa näitä opintoja varsinkin kun mä olen semmoinen yleissoittaja enemmänkin (osaan soittaa useita instrumentteja jonkun verran mutta missään en ole päässyt kovin pitkälle), laulaakin osaan mutten koskaan ole tunteja ottanut. Ja mitään uraa ei musiikilla varmaan tee, ellen jotain bändiä löytäis jostain. Mun nyt on monena syksynä pitänyt aloittaa edes työväenopistossa säestysopinnot (koskettimet) ja yksinlaulu, mutta niin se vaan on aina jäänyt:/ Ja kyllähän vuosien varrella on yksinkertaisesti tuo teoriakin jo ruvennut unohtumaan, että sitä pitäisi myös palautella mieleen.
Onpas sekavaa. Joka suunta kiinnostaa ja joku niistä pitäisi valita:)
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Elämää bipon läheisenä ja väsymystä
Meillä oli juniorin ristiäiset. Mummon, eli äitini piti tulla hyvissä ajoin junalla tänne meille kylään, oli ottanut jopa torstain ja perjantain vapaata että pääsisi ajoissa tänne meille vauvaa ihastelemaan ja lomailemaan. No kuinkas kävi?
Alunperin ehdotti,että tulisi jo keskiviikkona iltajunalla. Sitten se siirtyi torstaille. Esikoinen jo odotteli mummia kovasti ja koko ajan kyseli milloin mennään junalle vastaan, en osannut vastata tietenkään kun en tiennyt millä junalla tulee kun ei vastannut puhelimeenkaan. Mummi sitten soitti juna-asemalta viideltä, että oli myöhästynyt viimeisestä päiväjunasta ja tulisi junalla, joka olisi klo 23 perillä. Varovasti sanoin, että 23 on aika myöhä mun miehen lähteä junalle vastaan (en siis kieltäytynyt, mutta totesin että hankalaa on), josta mummi sitten kiihtyi kerralla ja perui tulonsa sekä löi luurin korvaan. Eikä vastannut enää kun yritimme soittaa takasin useamman kerran ja vasta myöhemmin illalla sain kiukkuisen tekstiviestin...
No, mielenpahoittamisen jälkeen asiaa setvittiin (jouduin järjestämään esikolle hoitopaikkaa yms. jonka mummin oli tarkoitus hoitaa) ja asia toivottavasti unohtui. Silti rakas äitini sai taas yhden uuden syyn haukkua miestäni joka on "niin iso herra, ettei voi anoppia tulla vastaan".
Tämmöisiä konflikteja elämme aika ajoin.
Tämän lisäksi lääkkeet on tuhonneet äidin aivoja niin paljon, että usein normaali keskustelu on mahdotonta ja hän unohtaa usein minuutin välein, mitä oli tekemässä. Raskasta seurata vierestä:( Ja raskasta yrittää keskustella hänen kanssaan. Toki keskusteluun vaikuttaa myös se, ettei suomi ole hänen äidinkielensä ja vaikka hyvin suomea puhuukin niin kielikuvat ja tämmöinen äänteiden sun muiden ymmärtäminen ei häneltä käy. Joutuu puhumaan yksinkertaista ja selkeää suomea, ei vitsejä eikä muuta...
Mikä oli kaikkein oudointa? Tyttäremme sai kaksi nimeä ja koska äidistä se toinen nimi miellyttää häntä enemmän, niin hän kutsuu tytärtämme toisella nimellä. Voiko näin tehdä?`Miten minun pitäs tähän reagoida, kun tämmöinen nyt on jo niin uberouto tilanne...
Tuonne toiseen julkisempaan blogiin kirjoittelin siitä, miten rentoa elämä nykyään on ja miten helppoa on kahden lapsen kanssa...ettei vaikeampaa kuin yhdenkään. No totta se on, esikoisen uhma olisi todennäköisesti ihan yhtä raastavaa vaikkei pikkusisarusta olisikaan. Nyt viime aikoina on ollut päiviä jolloin n. klo 13 kun saan esikon (ja miksei pienemmänkin) nukkumaan ja pitäisi itse aloittaa jotain, vaikkapa ruoan tekeminen, niin olen niin väsynyt etten kättä jaksa nostaa ylös. Kunnes mieheni ehdotti, että joko on kevätväsymys iskenyt.
Siinäpä se. Taitaa olla oikeasti kevätväsymystä, kun näin yhtäkkiä tämä iski. Nuorempi nukkuu yönsä hyvin ja minulle pitäisi ne yöunet riittää oikein mainiosti. Mutta silti käsi ei nouse, pää ei toimi, jalat ei kävele.
Olen jo pitkään suunnitellut aloittavani astangan. Tässä on mennyt läheisessä jumppalassa koko talven keskiviikkoisin mutta aluksi epäilin että olenko synnytyksen jälkeen tarpeeksi toipunut. Sitten teloin lonkkani (kompastuin ja tipahdin spagaatiin), seuraavaksi selkäni (joku 6-7 nikama tulehtunut jne.) ja nyt jo ihan pelottaa että mitä seuraavaksi. Taidanpa yrittää silti vaikka lonkka kipuilee edelleen ääriasentoihin vietynä, ei sitä varmaan kannata tehdä kuin sen verran kun pystyy...heh:) Ja miltä näyttää lähes satakiloinen punkero jossain astangassa niiden lihaskimppujen keskellä???
Alunperin ehdotti,että tulisi jo keskiviikkona iltajunalla. Sitten se siirtyi torstaille. Esikoinen jo odotteli mummia kovasti ja koko ajan kyseli milloin mennään junalle vastaan, en osannut vastata tietenkään kun en tiennyt millä junalla tulee kun ei vastannut puhelimeenkaan. Mummi sitten soitti juna-asemalta viideltä, että oli myöhästynyt viimeisestä päiväjunasta ja tulisi junalla, joka olisi klo 23 perillä. Varovasti sanoin, että 23 on aika myöhä mun miehen lähteä junalle vastaan (en siis kieltäytynyt, mutta totesin että hankalaa on), josta mummi sitten kiihtyi kerralla ja perui tulonsa sekä löi luurin korvaan. Eikä vastannut enää kun yritimme soittaa takasin useamman kerran ja vasta myöhemmin illalla sain kiukkuisen tekstiviestin...
No, mielenpahoittamisen jälkeen asiaa setvittiin (jouduin järjestämään esikolle hoitopaikkaa yms. jonka mummin oli tarkoitus hoitaa) ja asia toivottavasti unohtui. Silti rakas äitini sai taas yhden uuden syyn haukkua miestäni joka on "niin iso herra, ettei voi anoppia tulla vastaan".
Tämmöisiä konflikteja elämme aika ajoin.
Tämän lisäksi lääkkeet on tuhonneet äidin aivoja niin paljon, että usein normaali keskustelu on mahdotonta ja hän unohtaa usein minuutin välein, mitä oli tekemässä. Raskasta seurata vierestä:( Ja raskasta yrittää keskustella hänen kanssaan. Toki keskusteluun vaikuttaa myös se, ettei suomi ole hänen äidinkielensä ja vaikka hyvin suomea puhuukin niin kielikuvat ja tämmöinen äänteiden sun muiden ymmärtäminen ei häneltä käy. Joutuu puhumaan yksinkertaista ja selkeää suomea, ei vitsejä eikä muuta...
Mikä oli kaikkein oudointa? Tyttäremme sai kaksi nimeä ja koska äidistä se toinen nimi miellyttää häntä enemmän, niin hän kutsuu tytärtämme toisella nimellä. Voiko näin tehdä?`Miten minun pitäs tähän reagoida, kun tämmöinen nyt on jo niin uberouto tilanne...
Tuonne toiseen julkisempaan blogiin kirjoittelin siitä, miten rentoa elämä nykyään on ja miten helppoa on kahden lapsen kanssa...ettei vaikeampaa kuin yhdenkään. No totta se on, esikoisen uhma olisi todennäköisesti ihan yhtä raastavaa vaikkei pikkusisarusta olisikaan. Nyt viime aikoina on ollut päiviä jolloin n. klo 13 kun saan esikon (ja miksei pienemmänkin) nukkumaan ja pitäisi itse aloittaa jotain, vaikkapa ruoan tekeminen, niin olen niin väsynyt etten kättä jaksa nostaa ylös. Kunnes mieheni ehdotti, että joko on kevätväsymys iskenyt.
Siinäpä se. Taitaa olla oikeasti kevätväsymystä, kun näin yhtäkkiä tämä iski. Nuorempi nukkuu yönsä hyvin ja minulle pitäisi ne yöunet riittää oikein mainiosti. Mutta silti käsi ei nouse, pää ei toimi, jalat ei kävele.
Olen jo pitkään suunnitellut aloittavani astangan. Tässä on mennyt läheisessä jumppalassa koko talven keskiviikkoisin mutta aluksi epäilin että olenko synnytyksen jälkeen tarpeeksi toipunut. Sitten teloin lonkkani (kompastuin ja tipahdin spagaatiin), seuraavaksi selkäni (joku 6-7 nikama tulehtunut jne.) ja nyt jo ihan pelottaa että mitä seuraavaksi. Taidanpa yrittää silti vaikka lonkka kipuilee edelleen ääriasentoihin vietynä, ei sitä varmaan kannata tehdä kuin sen verran kun pystyy...heh:) Ja miltä näyttää lähes satakiloinen punkero jossain astangassa niiden lihaskimppujen keskellä???
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
Mitä tehdä huomenna?
Iskunvaimennin-blogissa pohdittiin tätä ura-asiaa, joka minuakin mietityttää aina vaan.
Muistan ensimmäisen urakriisini, joka tuli silloin joskus terapian aikana. Halusin pois IT-alalta ja ambulanssiin töihin, tai vähintäänkin hätäkeskukseen.
Pari vuotta myöhemmin luin intohimoisesti psykologian pääsykokeisiin. Pojan syntymän jälkeen oli myös pienimuotoinen kriisi joka ei johtanut mihinkään, ja nyt sama asia uudestaan.
Minulla on omassa työssäni nyt ihan uusi vaihe. Palatessani työelämään, olisin Projekipäällikkö ja vetäisin aika isoja projekteja kohtuullisen hyvällä palkalla. Urakehitys olisi taattu, mutta miksi se ei tunnu miltään? Ehkä siksi, että valintani tuohon tehtävään tehtiin vastoin tahtoani (olin hakenut esimiestehtäviä) ja toisaalta arvostukseni tähän alaan on laskenut kuin ketun häntä. Joo ja tiedän, ettei mikään nykyään toimi ilman tietojärjestelmiä mutta silti...
Haluan tehdä töitä ihmisten parissa, auttaa ihmisiä itsenään eikä joku tietojärjestelmä välikappaleena.
Opettajan hommat, perhetyöntekijän, terapeutin hommat, kätilön ja hoitsun hommat (tietenkin lääkärin myös, mutta se tie on liian vaivalloinen mulle) olisi nyt ainakin ajatuksissani. Erityisen paljon olen miettinyt kätilön työtä, en vain uskalla sanoa sitä ääneen (mieheni vastustaa vuorotyötä ja huonoa palkkaa sekä tienestittömyyttä opiskeluaikana).
Onneksi minulla on tässä puolisentoista vuotta aikaa pohtia asioita ja senkin jälkeen sitten on loppuelämä aikaa. Yliopisto-opintoni (tutkinnon päivitys kandista maisteriksi) eivät ole edenneet mihinkään ja nyt harkitsen jo vakavasti, että kirjaudun ulos koko järjestelmästä. 2007 sain tutkinnon ja siitä asti olen notkunut kirjoilla ja toivonut et saisin jostain inspiraation opiskella loppuun. En ole sitä saanut enkä edes halua tuota alaa opiskella.
Muistan ensimmäisen urakriisini, joka tuli silloin joskus terapian aikana. Halusin pois IT-alalta ja ambulanssiin töihin, tai vähintäänkin hätäkeskukseen.
Pari vuotta myöhemmin luin intohimoisesti psykologian pääsykokeisiin. Pojan syntymän jälkeen oli myös pienimuotoinen kriisi joka ei johtanut mihinkään, ja nyt sama asia uudestaan.
Minulla on omassa työssäni nyt ihan uusi vaihe. Palatessani työelämään, olisin Projekipäällikkö ja vetäisin aika isoja projekteja kohtuullisen hyvällä palkalla. Urakehitys olisi taattu, mutta miksi se ei tunnu miltään? Ehkä siksi, että valintani tuohon tehtävään tehtiin vastoin tahtoani (olin hakenut esimiestehtäviä) ja toisaalta arvostukseni tähän alaan on laskenut kuin ketun häntä. Joo ja tiedän, ettei mikään nykyään toimi ilman tietojärjestelmiä mutta silti...
Haluan tehdä töitä ihmisten parissa, auttaa ihmisiä itsenään eikä joku tietojärjestelmä välikappaleena.
Opettajan hommat, perhetyöntekijän, terapeutin hommat, kätilön ja hoitsun hommat (tietenkin lääkärin myös, mutta se tie on liian vaivalloinen mulle) olisi nyt ainakin ajatuksissani. Erityisen paljon olen miettinyt kätilön työtä, en vain uskalla sanoa sitä ääneen (mieheni vastustaa vuorotyötä ja huonoa palkkaa sekä tienestittömyyttä opiskeluaikana).
Onneksi minulla on tässä puolisentoista vuotta aikaa pohtia asioita ja senkin jälkeen sitten on loppuelämä aikaa. Yliopisto-opintoni (tutkinnon päivitys kandista maisteriksi) eivät ole edenneet mihinkään ja nyt harkitsen jo vakavasti, että kirjaudun ulos koko järjestelmästä. 2007 sain tutkinnon ja siitä asti olen notkunut kirjoilla ja toivonut et saisin jostain inspiraation opiskella loppuun. En ole sitä saanut enkä edes halua tuota alaa opiskella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)