Olen tästä jo jutellut parhaiden kaverien kanssa, mutta onpa se tännekin hyvä kirjoittaa - jos ei muuten niin itselle muistiin.
Joulu meni ihan kohtalaisesti, tehtiin sapuskat syötiin, pukki kävi ja saatiin paljon lahjoja. Lapset oli tyytyväisiä ja samalla ihan täpinöissään ja kireitä kuin viulunkielet. Jännitti niin paljon. Niin jännitti muakin - että mitenkäs näiden meidän sukulaisten kanssa taas käy. Ja niin kävikin...
Anopilla oli jouluaattona (meillä) piilopullo jolla se veti itsensä överiin. Hänen onnensa, että mulla oli niin paljon touhuttavaa etten huomannut ennenkun vasta vähän ennen heidän lähtöään. Anopin sisar tuli joulukahville ja toi mulle viinipullon. Kun en heti sitä avannut niin vaati mun miestä avaamaan ja sitten joikin sen itse. Sitten ne rähisivät ja avautuivat keskenään. Aviomiehen sisko ja sen miesystävä toivat myös viinipullon ruokaa varten ja sisko varsinkin kovasti pyyteli ja kärtti meiltä että tarjottais alkoholia. Kaikkihan ne tietää että meillä on kaapit täynnä virontuliaisia ja ties mitä ja joita me ei edes itse saada juotua. No - melkoista menoa. Onneks meni kohtalaisen hyvin ja luulen että lapsetkaan eivät vielä kovasti reagoineet paitsi ihan siinä lopussa.
Joulupäivänä mentiin vuorostaan anoppilaan syömään ja se loppui siihen, että kolmen tunnin session jälkeen anoppi sammui tuolille. Sitä edelsi itkunsekainen sepustus ja avautuinen.
Mun hyvä ystävä sanoi kun ihmettelin sitä miten viime joulu meni niin hyvin, että se oli yllätys et me ei tarjottu alkoholia. Nyt tänä jouluna hoksasivat tuoda omat pullonsa mukaan. Hyvä puoli tässä on se, että aviomieskin vihdoinkin reagoi tähän asiaan (tähän asti on vaan naureskeltu ja hyssytelty asialle). Nyt on mietinnässä, että miten joulut tulevina vuosina järjestetään - onko edes sukujouluja kun ei tässä ole mitään järkeä. Onhan se hienoa että koko suku kokoontuu ja ollaan yhtä suurta perhettä, mutta jos tuota viinanlitkimistä ei saa poistettua niin sitten on vaan kehitettävä oma jouluperinne meidän perheen kesken.
Onko tämä postaus huonoa huumoria? Ei, kyllä tämä ihan totta on. Onneksi suurin osa joulusta meni hienosti ja tunnelmallisesti ja noiden alkoholistienkin kanssa pärjää hyvin tiettyyn pisteeseen asti.
Oma äitini kuulemma veti maniat ja siihen perään taas depressiivisyyskohtauksen eikä ole muistanut meitä jouluna, ei myöskään tyttären 1-vuotissynttäreitä jotka oli eilen. Mutta sama se, olen sentäs väleissä veljen kanssa niin tiedän vähän et mitä sinne kuuluu ja et miten veli jakselee. Yllättävän aikuismaisesti tolleen 16-vuotiaaksi - mutta ei sekään hyvä asia ole.
Mielessäni soi vaan Juicen sika-biisi. Se sopis tänne meidän sukulaissikojen joukkoon. Osa porukasta ei ole tervetullut tänne enää koskaan.
sunnuntai 30. joulukuuta 2012
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Pitkästä aikaa
En ole kirjoitellut tänne aikoihin, kun en vaan ole jaksanut. Elämää on vienyt kuntoremontti ja ihan arki näiden lasten kanssa.
Äidin kanssa tuli lopullinen välit poikki tilanne... en jaksa selittää koko settiä mutta näin nyt on. Hetkittäin mietin, että teinkö oikein, mutta oikeasti hänestä on mun henkiseen jaksamiseeni enemmän haittaa kuin hyötyä joten taisin tehdä.
Kotona kaiken arjen takana poikii pari kriisiasiaa joita selvitetään nyt todeännöisesti ammattiauttajan kanssa. Kysymyksessä loppujen lopuksi ei ole niin hirveän vakavia asioita, mutta minä otan kaiken erityisen vakavasti ja mieheni taas kuvittelee että ongelmat häviävät itsestään. Joten olen vaatinut ja saanut vaatimukseni läpi, että meidän kanssa tulee ammattilainen selvittämään tätä soppaa jota myös vanhemmuuteen kasvamiseksi vaaditaan. Soppa ei ole kuitenkaan niin jykevä, että se kaiken aikani ja voimani veisi, vaan eletään ihan normiarkea johon kuuluu puistot, kerhot, äitikahvilat, äititreffit, käsityöt, nettaaminen ja kodin ylläpito. Noin lyhyesti sanottuna.
Itse olen ollut tosi herkällä mielialalla. Yks nettituttava veti melkoiset herneet nenään jostain asiasta ja näyttää omassa blogissaan edelleen puhuvan musta rumasti. Tuli yhteentörmäys ja pahoitin kyllä mieleni, sain ihan asiatonta ryöppyä niskaan. Muistuu mieleen ihan se parin vuoden takainen töissäkiusaamisen fiilis kun haukutaan ihan asiattomasti ja vieläpä jatketaan selän takana puhumista... olen kyllästynyt siihen teatteriin mitä blogimaailmassa näytetään pelaavan monellakin eri taholla. Onneksi uusia freshejä blogejakin syntyy!
No mutta siitä on selvitty ja oikeastaan unohdettukin. Syksy on kuitenkin väsyttänyt ja apeuttanut mieltä monella eri tavoin. Unettomuus vaivaa edelleen, kohta jo 2 vuotta putkeen ja sekin vie osansa jaksamisesta.
Parisuhde on ollut telakalla liian kauan. Kaipaan aviomiestäni, läheisyyttä ja yhteistä olemista. Aviomies haluaisi seksiä, jota mä en taas pysty "antamaan" kun mitään muuta ei ole. Yleistä pikkulapsiperheessä, mutta silti kaipaisin ihan sitä kainaloa ja satunnaista suukkoa silloin tällöin. Että tietäisi olevansa rakastettu kaikkine puutteineen. Mieheni on kuin vakaa kallio ihan minkälaisessa myrskyssä tahansa ja tiedän että voin luottaa häneen asiassa kuin asiassa. Mutta joskus kallio on vaan niin kylmä ja tunteeton. Meillä on ollut kaksi rankkaa vuotta lasten ja mökkiprojektin vuoksi, se syö molempien jaksamista ja kaikki rahat.
Urajuttu ei ole edennyt mihinkään. Pyöritän edelleen mielessäni kätilökouluun hakemista, lääkiksen taisin jo unohtaa. Voisin periaatteessa ens syksynä kun pitäis palata töihin, hakea opintovapaata ja saisin kaks talvea nostaa aikuisopintotukea joka olisi mun tuloillani aika hyvä. Siinä ajassa jo pystyisi suorittamaan puolet nistä kätilöopinnoista. Toisaalta on edelleen voimassa se vaihtoehto aloittaa ne psykan opinnot avoimessa. Silloin kyllä tarttis käydä töissäkin ja mä en halua yhtään palata mun vanhaan työpaikkaan.
Mies painostaa kun on varmasti pysyvä työpaikka, mut mua rupeaa oksettamaan kun mietin mitä siellä tapahtuu. Johto vaihtuu ja vaihtaa toisensa, kaverille järjestetään hyviä pestejä. Organisaatiomuutoksessa keskenään sovitaan pestit ja päätetään palkat. Sisäiset haut ja kiinnostuksenosoitusmenettelyt on yhtä teatteria. Palkkauspäätökset on yhtä teatteria. On kivoja ihmisiä, mutta organisaatio oksettaa. Kuulin juuri, että 7 vuoden jälkeen uusin organisaatiomuutos on se että palataan siihen mitä oli silloin 7 vuotta sitten. Siinä välissä on uhattu ulkoistamisella (ihmisille kenkää) ja kaikella mahdollisella. Ja se työpaikkakiusaaminen ja sen mahdollistaneet ihmiset eivät ole vieläkään jääneet eläkkeelle. Mitä kauemmin olen ollut sieltä pois, sitä vähemmän haluan palata. Rahan takia en halua palata, on pakko keksiä jotain muuta. Työkaveri lopetti hommat ja lähti opiskelemaan häkepäivystäjäksi huomattavasti pienemälle palkalle. Kertoo aika paljon.
Tämmöinen avautuminen tällä kertaa.
Silti kaikesta tästä huolimatta musta tuntuu ihanalta elää tätä arkea. Mulla on ihana pieni tyttö joka on just ottamassa askeleita itsenäistymiseen. Hän karkaa luotani ja palaa takaisin. Yöllä tulee samalle tyynylle nukkumaan jotta pääsisi ihan liki. Poika uhmailee, mutta hetkittäin tulee myös ihan liki. On ihana mennä herättämään päiväunilta kun kietoudun hänen viereensä ja hän ottaa mun käden ympärilleen. Uninen pieni lapsi on parasta mitä tiedän:) Molemmat tykkää sitäpaitsi suukotella:) Nää mun elämäni valot tekee tän kaiken mahdolliseksi ja sydämmessäni on vielä paikka yhdelle valolle. Ainakin:) Mutta se ei ole just nyt ajankohtaista. Mä opin itsestäni koko ajan uusia asioita ja joudun käymään läpi monenlaisia prosesseja. Väsymyksen sietokykyni on ihan uskomaton, en tajua sitä itsekään.
Ympärilläni on upeita äitejä. Erilaisia mutta kaikki yhtä ihania. Ymmärtäväisiä, luotettavia ja semmoisia joiden kanssa voi asioista puhua suoraan ilman pelkoa siitä että joku vetäisi herneen nenään. Toivon, että saamme pidettyä näitä suhteita yllä lopun elämäni. Äitiaikana kuitenkin on tullut todettua pettymyksiäkin tällä rintamalla. Joskus sitä kuvittelee enemmän, mitä oikeasti on.Pitää toisesta enemän mitä hän sinusta. Mä olen saanut nykyään olla ihan oma itseni ja se on mulle todella tärkeää, ettei tarvitse jännittää sanomisiaan tai yrittää olla kiltimpi mitä on. Eli on paljon aiheita olla kiitollinen.
Nautin ihan pienistä asioista arjessa. Käsitöistä, liikunnasta, kampaajalla käymisestä. Lasten kanssa askartelemisesta, vaunukävelyistä tuiskussa, jouluvaloista ja kynttilöistä. Ja sisustamisesta. Se on ollut tässä hyvin pinnalla.
Jatkan siis kasvuani kukaksi pikkuhiljaa. Läskitkin on alkaneet liukenemaan hissunkissun.
Ai niin, yks asia joka on paljon pyörinyt mielessäni, on ollut tuo äidin sairastuminen. Olen pohtinut hänen sairautensa kehittymistä viimeisen 10 vuoden aikana ja miettinyt eri vaiheita ja mitä hänen elämässään on milloinkin tapahtunut. Menneitä on tietenkin hyvä (tai paha) muistella, mutta joskus on hyvä pohtia näinkin päin asioita eikä aina vaan palata siihen omaan rikkinäiseen lapsuuteen. Olisihan siinä lapsuudessakin asioita vielä käsiteltävänä. Tajusin eräänä päivänä, että kaikkein häpeällisimpiä asioita en ole tainnut terapiassakaan kertoa. Voisikohan sitä blogissa kertoa? Äidilläni koittaa surullinen ja yksinäinen vanhuus, kuten isoäidilläkin. Koen siitä aika suurta surua, mutta en voi sille siltikään mitään. En kestä hänen sairauttaan niin hyvin, että voisin antaa hänen olla mua lähellä.
Äidin kanssa tuli lopullinen välit poikki tilanne... en jaksa selittää koko settiä mutta näin nyt on. Hetkittäin mietin, että teinkö oikein, mutta oikeasti hänestä on mun henkiseen jaksamiseeni enemmän haittaa kuin hyötyä joten taisin tehdä.
Kotona kaiken arjen takana poikii pari kriisiasiaa joita selvitetään nyt todeännöisesti ammattiauttajan kanssa. Kysymyksessä loppujen lopuksi ei ole niin hirveän vakavia asioita, mutta minä otan kaiken erityisen vakavasti ja mieheni taas kuvittelee että ongelmat häviävät itsestään. Joten olen vaatinut ja saanut vaatimukseni läpi, että meidän kanssa tulee ammattilainen selvittämään tätä soppaa jota myös vanhemmuuteen kasvamiseksi vaaditaan. Soppa ei ole kuitenkaan niin jykevä, että se kaiken aikani ja voimani veisi, vaan eletään ihan normiarkea johon kuuluu puistot, kerhot, äitikahvilat, äititreffit, käsityöt, nettaaminen ja kodin ylläpito. Noin lyhyesti sanottuna.
Itse olen ollut tosi herkällä mielialalla. Yks nettituttava veti melkoiset herneet nenään jostain asiasta ja näyttää omassa blogissaan edelleen puhuvan musta rumasti. Tuli yhteentörmäys ja pahoitin kyllä mieleni, sain ihan asiatonta ryöppyä niskaan. Muistuu mieleen ihan se parin vuoden takainen töissäkiusaamisen fiilis kun haukutaan ihan asiattomasti ja vieläpä jatketaan selän takana puhumista... olen kyllästynyt siihen teatteriin mitä blogimaailmassa näytetään pelaavan monellakin eri taholla. Onneksi uusia freshejä blogejakin syntyy!
No mutta siitä on selvitty ja oikeastaan unohdettukin. Syksy on kuitenkin väsyttänyt ja apeuttanut mieltä monella eri tavoin. Unettomuus vaivaa edelleen, kohta jo 2 vuotta putkeen ja sekin vie osansa jaksamisesta.
Parisuhde on ollut telakalla liian kauan. Kaipaan aviomiestäni, läheisyyttä ja yhteistä olemista. Aviomies haluaisi seksiä, jota mä en taas pysty "antamaan" kun mitään muuta ei ole. Yleistä pikkulapsiperheessä, mutta silti kaipaisin ihan sitä kainaloa ja satunnaista suukkoa silloin tällöin. Että tietäisi olevansa rakastettu kaikkine puutteineen. Mieheni on kuin vakaa kallio ihan minkälaisessa myrskyssä tahansa ja tiedän että voin luottaa häneen asiassa kuin asiassa. Mutta joskus kallio on vaan niin kylmä ja tunteeton. Meillä on ollut kaksi rankkaa vuotta lasten ja mökkiprojektin vuoksi, se syö molempien jaksamista ja kaikki rahat.
Urajuttu ei ole edennyt mihinkään. Pyöritän edelleen mielessäni kätilökouluun hakemista, lääkiksen taisin jo unohtaa. Voisin periaatteessa ens syksynä kun pitäis palata töihin, hakea opintovapaata ja saisin kaks talvea nostaa aikuisopintotukea joka olisi mun tuloillani aika hyvä. Siinä ajassa jo pystyisi suorittamaan puolet nistä kätilöopinnoista. Toisaalta on edelleen voimassa se vaihtoehto aloittaa ne psykan opinnot avoimessa. Silloin kyllä tarttis käydä töissäkin ja mä en halua yhtään palata mun vanhaan työpaikkaan.
Mies painostaa kun on varmasti pysyvä työpaikka, mut mua rupeaa oksettamaan kun mietin mitä siellä tapahtuu. Johto vaihtuu ja vaihtaa toisensa, kaverille järjestetään hyviä pestejä. Organisaatiomuutoksessa keskenään sovitaan pestit ja päätetään palkat. Sisäiset haut ja kiinnostuksenosoitusmenettelyt on yhtä teatteria. Palkkauspäätökset on yhtä teatteria. On kivoja ihmisiä, mutta organisaatio oksettaa. Kuulin juuri, että 7 vuoden jälkeen uusin organisaatiomuutos on se että palataan siihen mitä oli silloin 7 vuotta sitten. Siinä välissä on uhattu ulkoistamisella (ihmisille kenkää) ja kaikella mahdollisella. Ja se työpaikkakiusaaminen ja sen mahdollistaneet ihmiset eivät ole vieläkään jääneet eläkkeelle. Mitä kauemmin olen ollut sieltä pois, sitä vähemmän haluan palata. Rahan takia en halua palata, on pakko keksiä jotain muuta. Työkaveri lopetti hommat ja lähti opiskelemaan häkepäivystäjäksi huomattavasti pienemälle palkalle. Kertoo aika paljon.
Tämmöinen avautuminen tällä kertaa.
Silti kaikesta tästä huolimatta musta tuntuu ihanalta elää tätä arkea. Mulla on ihana pieni tyttö joka on just ottamassa askeleita itsenäistymiseen. Hän karkaa luotani ja palaa takaisin. Yöllä tulee samalle tyynylle nukkumaan jotta pääsisi ihan liki. Poika uhmailee, mutta hetkittäin tulee myös ihan liki. On ihana mennä herättämään päiväunilta kun kietoudun hänen viereensä ja hän ottaa mun käden ympärilleen. Uninen pieni lapsi on parasta mitä tiedän:) Molemmat tykkää sitäpaitsi suukotella:) Nää mun elämäni valot tekee tän kaiken mahdolliseksi ja sydämmessäni on vielä paikka yhdelle valolle. Ainakin:) Mutta se ei ole just nyt ajankohtaista. Mä opin itsestäni koko ajan uusia asioita ja joudun käymään läpi monenlaisia prosesseja. Väsymyksen sietokykyni on ihan uskomaton, en tajua sitä itsekään.
Ympärilläni on upeita äitejä. Erilaisia mutta kaikki yhtä ihania. Ymmärtäväisiä, luotettavia ja semmoisia joiden kanssa voi asioista puhua suoraan ilman pelkoa siitä että joku vetäisi herneen nenään. Toivon, että saamme pidettyä näitä suhteita yllä lopun elämäni. Äitiaikana kuitenkin on tullut todettua pettymyksiäkin tällä rintamalla. Joskus sitä kuvittelee enemmän, mitä oikeasti on.Pitää toisesta enemän mitä hän sinusta. Mä olen saanut nykyään olla ihan oma itseni ja se on mulle todella tärkeää, ettei tarvitse jännittää sanomisiaan tai yrittää olla kiltimpi mitä on. Eli on paljon aiheita olla kiitollinen.
Nautin ihan pienistä asioista arjessa. Käsitöistä, liikunnasta, kampaajalla käymisestä. Lasten kanssa askartelemisesta, vaunukävelyistä tuiskussa, jouluvaloista ja kynttilöistä. Ja sisustamisesta. Se on ollut tässä hyvin pinnalla.
Jatkan siis kasvuani kukaksi pikkuhiljaa. Läskitkin on alkaneet liukenemaan hissunkissun.
Ai niin, yks asia joka on paljon pyörinyt mielessäni, on ollut tuo äidin sairastuminen. Olen pohtinut hänen sairautensa kehittymistä viimeisen 10 vuoden aikana ja miettinyt eri vaiheita ja mitä hänen elämässään on milloinkin tapahtunut. Menneitä on tietenkin hyvä (tai paha) muistella, mutta joskus on hyvä pohtia näinkin päin asioita eikä aina vaan palata siihen omaan rikkinäiseen lapsuuteen. Olisihan siinä lapsuudessakin asioita vielä käsiteltävänä. Tajusin eräänä päivänä, että kaikkein häpeällisimpiä asioita en ole tainnut terapiassakaan kertoa. Voisikohan sitä blogissa kertoa? Äidilläni koittaa surullinen ja yksinäinen vanhuus, kuten isoäidilläkin. Koen siitä aika suurta surua, mutta en voi sille siltikään mitään. En kestä hänen sairauttaan niin hyvin, että voisin antaa hänen olla mua lähellä.
keskiviikko 22. elokuuta 2012
Tsemppiä?
Viime ajat, tuon edellisen postauksen jälkeen ovat olleet todella väsyttävät. Luojan kiitos, aviomiehen loma loppui ja kotiin palasi jonkunlainen säännöllinen rytmi ja rutiini. Toisaalta olen nyt yksin asioiden ja lapsien kanssa. Aviomies sai ylennyksen työssään ja näyttää pahasti, että alkaa olemaan jo senverran "pomo", että alkaa noita työmatkoja sun muita kertyä.
Tottakai olen iloinen, että hän sai ylennyksen ja meidän kotitalouteen ne rahatkin on tervetulleita. Mutta silti toivoisin, että hän jaksaisi ja osaisi ottaa vastuuta tähän huushollin ylläpitoon. Kun kyllä nämä hyvin pitkälle vaan kaatuvat mun vastuulle. Mies ei taida edes ymmärtää, miten paljon kaikenlaisia asioita mun pitää päivän aikana muistaa ja hoitaa. Omat ja kahden lapseni. Mies hoitaa tasantarkkaan omat tavaransa ja asiansa. Pesee omat pyykkinsä jne.
No, oli miten oli. Orastavaa masennusta olen ollut havaitsevinani. Ehkä sen huomaa helpoiten siitä, ettei jaksa tavata ystäviä ja muutenkin lähteminen on joka paikkaan vaikeaa. Mies haluaa melkein joka toinen päivä ravata johonkin Biltemaan tai Bauhausiin pitäs ostaa sitä ja tätä. Mä en jaksa, haluan olla vaan kotona. Olen onneksi saanut liikuntakärpäsen jonka avulla edes jotain...
Äiti on yrittänyt soittaa kaksi kertaa reissun jälkeen. Minä en ole vastannut. Totuus on tässäkin monisyinen, en päässyt vastaamaan kun soitti ja en sitten koskaan soittanut takaisin. Mun ei vaan tee mieli - silti samaan aikaan on semmoinen hankala olo että "pitäiskö sittenkin". Ei siitä mitään iloa minulle ole, päinvastoin. Veljen kanssa juteltiin puhelimessa ja meidän välit tuntui olevan ihan ok.
Kaikki ura-asiat on olleet ihan tauolla. Hetken kuvittelin aloittavani avoimessa psykologian opinnot, mutta se hetki tuli ja meni. Päätin sen sijaan sijoittaa tulevan vuoden kuntoremonttiin ja palkkasin itselleni persoonallisen trainerin.
Valitettavasti aviopuoliso ei tähänkään kauhean positiivisesti suhtautunut vaan narisi ja narisee edelleen et kuinka paljon se maksaa. Kysyn, et etkö sä voisi tukea mua tässä kun tiedät etten itse pysty ja osaa. En saa vastausta. Olkoon, maksan itse pienistä hoitorahoistani, että joku edes tukee mua tässä prosessissa . Meillä semmoinen toisen tukeminen rahallisesti tai muutenkaan ei taida olla kovin korkeella prioriteetilla. Vähän jännittää, että mitä tapahtuu jos hoitovapaalla vaikka sairastun ja tulee isot lääkärilaskut. Luottokortillako ne maksan? Raskausaikana ravasin raskausdiabeteksen takia sairaalassa ja tuli 200-300 euron laskut niistä käynneistä, maksoin itse omistani, ei suostunut osallistumaan. Ehkä se vaan on näin. Itsehän olen tämmöistä itsenäisyyttä aina hokenut, joten olen varmaan ajanut itseni ojasta allikkoon.
Et ihan tämmöstä perusdiipadaabaa tällä kertaa. Ajattelin, että jotain edes postaisin. Ei ole kovin hääppöisellä mallilla tämä itsensä parantamisen prosessi just nyt.
Tottakai olen iloinen, että hän sai ylennyksen ja meidän kotitalouteen ne rahatkin on tervetulleita. Mutta silti toivoisin, että hän jaksaisi ja osaisi ottaa vastuuta tähän huushollin ylläpitoon. Kun kyllä nämä hyvin pitkälle vaan kaatuvat mun vastuulle. Mies ei taida edes ymmärtää, miten paljon kaikenlaisia asioita mun pitää päivän aikana muistaa ja hoitaa. Omat ja kahden lapseni. Mies hoitaa tasantarkkaan omat tavaransa ja asiansa. Pesee omat pyykkinsä jne.
No, oli miten oli. Orastavaa masennusta olen ollut havaitsevinani. Ehkä sen huomaa helpoiten siitä, ettei jaksa tavata ystäviä ja muutenkin lähteminen on joka paikkaan vaikeaa. Mies haluaa melkein joka toinen päivä ravata johonkin Biltemaan tai Bauhausiin pitäs ostaa sitä ja tätä. Mä en jaksa, haluan olla vaan kotona. Olen onneksi saanut liikuntakärpäsen jonka avulla edes jotain...
Äiti on yrittänyt soittaa kaksi kertaa reissun jälkeen. Minä en ole vastannut. Totuus on tässäkin monisyinen, en päässyt vastaamaan kun soitti ja en sitten koskaan soittanut takaisin. Mun ei vaan tee mieli - silti samaan aikaan on semmoinen hankala olo että "pitäiskö sittenkin". Ei siitä mitään iloa minulle ole, päinvastoin. Veljen kanssa juteltiin puhelimessa ja meidän välit tuntui olevan ihan ok.
Kaikki ura-asiat on olleet ihan tauolla. Hetken kuvittelin aloittavani avoimessa psykologian opinnot, mutta se hetki tuli ja meni. Päätin sen sijaan sijoittaa tulevan vuoden kuntoremonttiin ja palkkasin itselleni persoonallisen trainerin.
Valitettavasti aviopuoliso ei tähänkään kauhean positiivisesti suhtautunut vaan narisi ja narisee edelleen et kuinka paljon se maksaa. Kysyn, et etkö sä voisi tukea mua tässä kun tiedät etten itse pysty ja osaa. En saa vastausta. Olkoon, maksan itse pienistä hoitorahoistani, että joku edes tukee mua tässä prosessissa . Meillä semmoinen toisen tukeminen rahallisesti tai muutenkaan ei taida olla kovin korkeella prioriteetilla. Vähän jännittää, että mitä tapahtuu jos hoitovapaalla vaikka sairastun ja tulee isot lääkärilaskut. Luottokortillako ne maksan? Raskausaikana ravasin raskausdiabeteksen takia sairaalassa ja tuli 200-300 euron laskut niistä käynneistä, maksoin itse omistani, ei suostunut osallistumaan. Ehkä se vaan on näin. Itsehän olen tämmöistä itsenäisyyttä aina hokenut, joten olen varmaan ajanut itseni ojasta allikkoon.
Et ihan tämmöstä perusdiipadaabaa tällä kertaa. Ajattelin, että jotain edes postaisin. Ei ole kovin hääppöisellä mallilla tämä itsensä parantamisen prosessi just nyt.
torstai 19. heinäkuuta 2012
Mitä se on kun koko ajan kritisoi
Oltiin kesälomamatkalla ja ajettiin porukalla koko suomen halki pohjoiseen ja takaisin. Kotimatkalla sitten piipahdimme taas äitylin luona, kun hän viime hetkellä perui menomatkamme tapaamisen. Olisi pitänyt jo arvata kun soittelin matkan varrelta ja kuullostelin fiiliksiään. Ei toivottanut kovin paljoa tervetulleeksi ja kuullosti väsyneeltä. Olisi pitänyt arvata....
Olimme kaksi yötä ja siinä oli kaksi yötä lisää. Ensimmäisenä päivänä alkoi jo elämämme arvostelu. Esikoinen oli täyttänyt 3v ja sai lelukaupassa valita itselleen lahjan ja oli tietenkin valinnut ison muovisen leluauton. Äidin mielestä me vaan ostelemme leluja emmekä ole ollenkaan ympäristöä ajattelevia, lellimme lapsia ihan liikaa. Aikani puolustin (itse en noita leluja niin paljoa ostaisi mutta mieheni ja mummi ostaa ja sen ilon olen jo heille suonut vaikka välillä aina valitankin ja yritän vaikuttaa) meidän perhettä mutta kun äidin suusta alkoi tulemaan esimerkiksi semmoisia vihjauksia, että esikoisen LÄÄKÄRIkummi esimerkiksi ei varmasti osta muovikrääsää (=mieheni ja heidän sukunsa ovat typeriä duunareita jotka ostavat...siis tämä oli se piiloajatus) niin pärähdin. Kaikkiin mun kommentteihin hän vaan tokas tylysti että "puolustele sä vaan mut oikeasti asia on näin kun mä sanon".
No, seuraavaksi esikoisen kielenkäyttö alkoi saada arvostelua. Vaikka olen itse lopettanut vauvamaisesti puhumisen, niin mieheni vielä vähän "lässyttää" hänelle. Aika vähän, mutta puhuu joskus silleen hauskasti. Sen takia kuulemma esikoisemme puhuu epäselvästi ja olemme pilanneet hänen kielensä. Faktahan on kuitenkin se, että poikamme puhuu tosi selkeästi 3-vuotiaaksi (ainakin sen, mitä olen verrannut kavereiden samanikäisten puhetta ja myös ovat kaverit kommentoineet), pitkiä lauseita ja hienoja ajatuksia ja aika suuri sanavarastokin on. No kun sanoin tämän äidille niin.... "puolustelet vaan, oikeasti asia on kuten mä sanon".
Seuraavaksi alkoi kamala kritisointi kuinka me lähdimme kiertämään autolla suomea kahden pienen lapsen kanssa. Kuinka kamalaa ja väsyttävää se on. Kun muistutin, että niinhän hän itsekin veljeni ollessa vuoden ikäinen ajoi keski-eurooppaan ja takaisin, niin se heidän reissu olikin yhtäkkiä jotenkin parempi...meni vähän pasmat sekaisin.
Arvostelua jatkui koko ajan asiasta toiseen, mutta sitten räjähti...
Tossa kuukausi sitten äiti puhelimessa ehdotti, että menisin lihavuuteni takia ravitsemusterapeutille. Sanoin joo joo, itsellä on ajatus personal trainerin palkkaamisesta enkä usko että ravitsemusterapeutilta saisin juurikaan nyt apua mut tästä en tietenkään kertonut. Nyt kuitenkin kysyi sitten, että joko olen käynyt. Yritin antaa asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos mutta siitä tuli ilmiriita lopulta. Kuvitelkaa tilanne jossa mä huudan itkuisena että "lopeta jo, lopeta jo" ja äiti jauhaa...vaihdoin huonetta ja hän seurasi perässä selittäen mm...
.... sun miehesi jättää sut ennemmin tai myöhemmin jos et laihduta....
....näytät siltä, että olet viimeisilläsi....
...näytät aivan kamalalta....
...sairastut ihan varmasti diabetekseen....
....sun sisäelimet on täynnä rasvaa koska olen keskivartalolihava (jota en oikeasti ole vaan lihava joka puolelta, keskeltä kapeampi vaikkakin leveämpi mitä ennen lapsia)...
ja muita loukkauksia hyvin halveksivalla ja kovalla äänellä
Lopulta sain tarpeeksni ja häivyin itkuisena huoneesta, jonka jälkeen hän rupesi painostamaan mun miestäni. Oli jopa keskellä yötä vienyt jonkun ikivanhan lääkärikirjan avattuna diabetes-kohdasta.
Olen tuossa reilu vuosi sitten kertonut äidilleni aika tarkasti laihdutushistoriani ja myös sen, ettei esikoisen imetysaikana paino tippunut lukuisista yrityksistä huolimatta ja et mitä lääkärit sun muut oli siihen sanoneet ja et paino tippui vasta imetyksen lopettamisen jälkeen. Luulin, että asia oli silloin mennyt perille mutta nyt tajusin että hän oli unohtanut (tai halunnut unohtaa) ihan kokonaan kaiken mitä olin sanonut. Kun yritin muistuttaa et "etkö sä muista mitä mä kerroin" niin kommentti oli että "sä vaan söit liikaa". Eipä muuta kun et voi jessus sentään...
Voin sanoa, että nämä kaksi päivää oli kuin kauhuelokuvasta. Esikoinen oli väsynyt matkasta ja uhmasi aika kovin, niin äidillä ei ollut minkäänlaista kykyä ottaa kontaktia häneen. Ihan uskomatonta, miten tylysti käyttäytyi lähinnä vaan komensi. Vertaan toiseen mummoon joka reissussa oli myös mukana ja reippaasti leikitti esikoista vaikka uhmasi sielläkin. Jälkeenpäin äiti vaan kommentoi, että luulenpa että tästä teidän kakkosesta tulee mun lempilapsi. No tottakai vauva on siinä iässä että hymyilee ja on iloinen. Mut ihan järkyttävää sanoa noin, toivon todella ettei esikoinen kuullut sitä.
Aika monta kertaa jo lupasin itselleni että pistän välit kokonaan poikki. Olen toivonut, että hän pystyisi olemaan lasten mummo, mutta nyt näyttää kyllä siltä ettei hän osaa käsitellä yhtään tätä meidän isompaa enkä usko että se tästä enää parane kun ei hänellä ole edes millä harjoitella. Ja ei näytä olevan kamalasti edes kiinnostusta.
Kävimme äidin kanssa myös kaupassa autolla. Lyhyen vartin ajon aikana meinas ajaa kaks kertaa kolarin; eka peruutti naapurin auton päälle reagoimatta ollenkaan peruutustutkaan ja vasta sit huomasi kun mä huusin et sä törmäsit. Tokalla kerralla poistuessamme parkkiluolasta unohti et pitää se kortti syöttää vehkeeseen ja ajoi melkein päin puomia kunnes taas huusin.
Muisti taitaa olla kuin kananlento ja samoin keskustelu on täysin mahdotonta koska puhetta kyllä pulppuaa...kuin tajunnanvirtaa. Eli aloittaa aiheesta a ja kesken lauseen yhtäkkiä vaihtaa aiheeseen b ja siit aiheeseen c. Siihen alkuperäiseen aiheeseen (vaikkapa että kuinka paljon laitan pippuria kalan kastikkeeseen) ei koskaan palata....mä sanoisin et hänen kanssaan on täysin mahdotonta olla. On myös niin hullu siivouspedantti (oikeasti - hän viettää koko päivän keittiössä joko valmistellen ruokaa, tehden ruokaa tai siivoten jälkiä - koko ajan rätti kädessä pyyhkii esim. lavuaarin jokaisen lusikan pesun jälkeen) et mitään en viitsi edes yrittää auttaa kun teen taatusti väärin.
Mä uskon, että sairaus ja lääkitys on vaikuttanut tosi paljon hänen aivotoimintaansa. Oli ollut neurologisissa testeissäkin ja huonot tulokset. Mutta nyt kirjoitan ihan rehellisesti, et mä en usko hänen pärjäävän töissä enää kovinkaan pitkään (jääkin nyt osa-aikaiselle sairaseläkkeelle) ja pärjääminen elämässäkin on ihan hiuskarvan varassa ihan perustuen tuohon autolla ajamiseen. Mieheni sanoi, ettei palkkaisi äitiä edes paskakuskiksi... rumasti sanottu mutta totta se on.
Äiti muuttuu vanhemmiten oman äitinsä kaltaiseksi. Samoista syistä (katkeruus, haukkuminen, lyttääminen) on pistänyt välit äitiinsä ja minä välit isoäitiini poikki. Pelkään, että jos annan tämän jatkua, hän sotkee enemmin tai myöhemmin lapseni tähän (kuten isoäiti teki ja sotki minut).
Onko tämä sen arvoista, että haluan lapsilla olevan mummon? Ymmärtävätkö lapset isompana jos pistän välit poikki? Voiko äiti tulla mun ja lasten väliin kuitenkin? Mitä mä sanon anopille ja appiukolle. Entäs jos kolmas laps tulee, kerronko äidille ollenkaan?
Yks asia vielä mikä juolahti mieleeni on se, et äidistä on tullut terveysintoilija. Koko huusholli on täynnä Hyvä terveys, voi hyvin, luontaisterveys sun muita lehtiä ja elämä pyörii sen ympärillä. Ja jauhaahan se niistäkin asioista ja painostaa meitä muuttamaan elintapojamme. Ja mä sanon kuulkaa, et se on ihan sairasta. Siis ihan laidasta laitaan se jauhaa hiilihydraateista ja kaikenmaailman systeemeistä, pillereistä, luonnonkosmetiikasta... ihan koko ajan siitäkin. Ei hyvä.
Kirjoitan tätä vieläkin kiihdyksissäni vaikka eilen jo tultiin kotiin. Mietin, että miten saisin päätettyä minkälaisen pesäeron tekisin. Onko mussa munaa laittaa välejä kokonaan poikki?
Olimme kaksi yötä ja siinä oli kaksi yötä lisää. Ensimmäisenä päivänä alkoi jo elämämme arvostelu. Esikoinen oli täyttänyt 3v ja sai lelukaupassa valita itselleen lahjan ja oli tietenkin valinnut ison muovisen leluauton. Äidin mielestä me vaan ostelemme leluja emmekä ole ollenkaan ympäristöä ajattelevia, lellimme lapsia ihan liikaa. Aikani puolustin (itse en noita leluja niin paljoa ostaisi mutta mieheni ja mummi ostaa ja sen ilon olen jo heille suonut vaikka välillä aina valitankin ja yritän vaikuttaa) meidän perhettä mutta kun äidin suusta alkoi tulemaan esimerkiksi semmoisia vihjauksia, että esikoisen LÄÄKÄRIkummi esimerkiksi ei varmasti osta muovikrääsää (=mieheni ja heidän sukunsa ovat typeriä duunareita jotka ostavat...siis tämä oli se piiloajatus) niin pärähdin. Kaikkiin mun kommentteihin hän vaan tokas tylysti että "puolustele sä vaan mut oikeasti asia on näin kun mä sanon".
No, seuraavaksi esikoisen kielenkäyttö alkoi saada arvostelua. Vaikka olen itse lopettanut vauvamaisesti puhumisen, niin mieheni vielä vähän "lässyttää" hänelle. Aika vähän, mutta puhuu joskus silleen hauskasti. Sen takia kuulemma esikoisemme puhuu epäselvästi ja olemme pilanneet hänen kielensä. Faktahan on kuitenkin se, että poikamme puhuu tosi selkeästi 3-vuotiaaksi (ainakin sen, mitä olen verrannut kavereiden samanikäisten puhetta ja myös ovat kaverit kommentoineet), pitkiä lauseita ja hienoja ajatuksia ja aika suuri sanavarastokin on. No kun sanoin tämän äidille niin.... "puolustelet vaan, oikeasti asia on kuten mä sanon".
Seuraavaksi alkoi kamala kritisointi kuinka me lähdimme kiertämään autolla suomea kahden pienen lapsen kanssa. Kuinka kamalaa ja väsyttävää se on. Kun muistutin, että niinhän hän itsekin veljeni ollessa vuoden ikäinen ajoi keski-eurooppaan ja takaisin, niin se heidän reissu olikin yhtäkkiä jotenkin parempi...meni vähän pasmat sekaisin.
Arvostelua jatkui koko ajan asiasta toiseen, mutta sitten räjähti...
Tossa kuukausi sitten äiti puhelimessa ehdotti, että menisin lihavuuteni takia ravitsemusterapeutille. Sanoin joo joo, itsellä on ajatus personal trainerin palkkaamisesta enkä usko että ravitsemusterapeutilta saisin juurikaan nyt apua mut tästä en tietenkään kertonut. Nyt kuitenkin kysyi sitten, että joko olen käynyt. Yritin antaa asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos mutta siitä tuli ilmiriita lopulta. Kuvitelkaa tilanne jossa mä huudan itkuisena että "lopeta jo, lopeta jo" ja äiti jauhaa...vaihdoin huonetta ja hän seurasi perässä selittäen mm...
.... sun miehesi jättää sut ennemmin tai myöhemmin jos et laihduta....
....näytät siltä, että olet viimeisilläsi....
...näytät aivan kamalalta....
...sairastut ihan varmasti diabetekseen....
....sun sisäelimet on täynnä rasvaa koska olen keskivartalolihava (jota en oikeasti ole vaan lihava joka puolelta, keskeltä kapeampi vaikkakin leveämpi mitä ennen lapsia)...
ja muita loukkauksia hyvin halveksivalla ja kovalla äänellä
Lopulta sain tarpeeksni ja häivyin itkuisena huoneesta, jonka jälkeen hän rupesi painostamaan mun miestäni. Oli jopa keskellä yötä vienyt jonkun ikivanhan lääkärikirjan avattuna diabetes-kohdasta.
Olen tuossa reilu vuosi sitten kertonut äidilleni aika tarkasti laihdutushistoriani ja myös sen, ettei esikoisen imetysaikana paino tippunut lukuisista yrityksistä huolimatta ja et mitä lääkärit sun muut oli siihen sanoneet ja et paino tippui vasta imetyksen lopettamisen jälkeen. Luulin, että asia oli silloin mennyt perille mutta nyt tajusin että hän oli unohtanut (tai halunnut unohtaa) ihan kokonaan kaiken mitä olin sanonut. Kun yritin muistuttaa et "etkö sä muista mitä mä kerroin" niin kommentti oli että "sä vaan söit liikaa". Eipä muuta kun et voi jessus sentään...
Voin sanoa, että nämä kaksi päivää oli kuin kauhuelokuvasta. Esikoinen oli väsynyt matkasta ja uhmasi aika kovin, niin äidillä ei ollut minkäänlaista kykyä ottaa kontaktia häneen. Ihan uskomatonta, miten tylysti käyttäytyi lähinnä vaan komensi. Vertaan toiseen mummoon joka reissussa oli myös mukana ja reippaasti leikitti esikoista vaikka uhmasi sielläkin. Jälkeenpäin äiti vaan kommentoi, että luulenpa että tästä teidän kakkosesta tulee mun lempilapsi. No tottakai vauva on siinä iässä että hymyilee ja on iloinen. Mut ihan järkyttävää sanoa noin, toivon todella ettei esikoinen kuullut sitä.
Aika monta kertaa jo lupasin itselleni että pistän välit kokonaan poikki. Olen toivonut, että hän pystyisi olemaan lasten mummo, mutta nyt näyttää kyllä siltä ettei hän osaa käsitellä yhtään tätä meidän isompaa enkä usko että se tästä enää parane kun ei hänellä ole edes millä harjoitella. Ja ei näytä olevan kamalasti edes kiinnostusta.
Kävimme äidin kanssa myös kaupassa autolla. Lyhyen vartin ajon aikana meinas ajaa kaks kertaa kolarin; eka peruutti naapurin auton päälle reagoimatta ollenkaan peruutustutkaan ja vasta sit huomasi kun mä huusin et sä törmäsit. Tokalla kerralla poistuessamme parkkiluolasta unohti et pitää se kortti syöttää vehkeeseen ja ajoi melkein päin puomia kunnes taas huusin.
Muisti taitaa olla kuin kananlento ja samoin keskustelu on täysin mahdotonta koska puhetta kyllä pulppuaa...kuin tajunnanvirtaa. Eli aloittaa aiheesta a ja kesken lauseen yhtäkkiä vaihtaa aiheeseen b ja siit aiheeseen c. Siihen alkuperäiseen aiheeseen (vaikkapa että kuinka paljon laitan pippuria kalan kastikkeeseen) ei koskaan palata....mä sanoisin et hänen kanssaan on täysin mahdotonta olla. On myös niin hullu siivouspedantti (oikeasti - hän viettää koko päivän keittiössä joko valmistellen ruokaa, tehden ruokaa tai siivoten jälkiä - koko ajan rätti kädessä pyyhkii esim. lavuaarin jokaisen lusikan pesun jälkeen) et mitään en viitsi edes yrittää auttaa kun teen taatusti väärin.
Mä uskon, että sairaus ja lääkitys on vaikuttanut tosi paljon hänen aivotoimintaansa. Oli ollut neurologisissa testeissäkin ja huonot tulokset. Mutta nyt kirjoitan ihan rehellisesti, et mä en usko hänen pärjäävän töissä enää kovinkaan pitkään (jääkin nyt osa-aikaiselle sairaseläkkeelle) ja pärjääminen elämässäkin on ihan hiuskarvan varassa ihan perustuen tuohon autolla ajamiseen. Mieheni sanoi, ettei palkkaisi äitiä edes paskakuskiksi... rumasti sanottu mutta totta se on.
Äiti muuttuu vanhemmiten oman äitinsä kaltaiseksi. Samoista syistä (katkeruus, haukkuminen, lyttääminen) on pistänyt välit äitiinsä ja minä välit isoäitiini poikki. Pelkään, että jos annan tämän jatkua, hän sotkee enemmin tai myöhemmin lapseni tähän (kuten isoäiti teki ja sotki minut).
Onko tämä sen arvoista, että haluan lapsilla olevan mummon? Ymmärtävätkö lapset isompana jos pistän välit poikki? Voiko äiti tulla mun ja lasten väliin kuitenkin? Mitä mä sanon anopille ja appiukolle. Entäs jos kolmas laps tulee, kerronko äidille ollenkaan?
Yks asia vielä mikä juolahti mieleeni on se, et äidistä on tullut terveysintoilija. Koko huusholli on täynnä Hyvä terveys, voi hyvin, luontaisterveys sun muita lehtiä ja elämä pyörii sen ympärillä. Ja jauhaahan se niistäkin asioista ja painostaa meitä muuttamaan elintapojamme. Ja mä sanon kuulkaa, et se on ihan sairasta. Siis ihan laidasta laitaan se jauhaa hiilihydraateista ja kaikenmaailman systeemeistä, pillereistä, luonnonkosmetiikasta... ihan koko ajan siitäkin. Ei hyvä.
Kirjoitan tätä vieläkin kiihdyksissäni vaikka eilen jo tultiin kotiin. Mietin, että miten saisin päätettyä minkälaisen pesäeron tekisin. Onko mussa munaa laittaa välejä kokonaan poikki?
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Mitä tää on?
Joinain päiviniä päivitellessäni esimerkiksi facebook-statuksiani, minulle tulee mieleen että onkohan mussa kaksi aivan täysin eri ihmistä? Sinne statuksiin kun ei päivitellä "huusinpa taas esikoiselle" tai "paukautinpa oven esikoisen nenän edestä kun se löi mua"... tai "olipa kiva kun taaskaan en päässyt jumppaan"
Huom! Tämä on erittäin väsyneen ja kyllästyneen äidin kirjoitusta. Parempina päivinä kun olen myöskin levännyt, mielenikin on tietysti paljon parempi.
Syyt tähän mielen kaaokseen ovat kutakuinkin tässä:
- esikoisen kova uhma ja isän ihannointi
- kasvatuslinjaukset ja niistä syntyvä eripuraisuus joka vaikuttaa paljon edelliseen kohtaan
- mökkiprojekti tms. jonka johdosta parisuhteelle ei ole ollut aikaa ikuisuuksiin ja jonka johdosta olen ollut hyvin paljon yksin lasten kanssa
- fyysinen pahoinvointini (atopia jonka johdosta mm. jalat ja kädet halkeilevat, jatkuvasti huonosti toimiva vatsa, sijoiltaan hyppivä lonkka, unettomuus jne.)
En tiedä edes, mistä sitä aloittaisi? Ehkä unettomuudesta. Juniorin koko raskausajan minulla oli pahoja uniongelmia - ehkä niitä oli aikaisemminkin, en enää kykene muistamaan. Valitettavasti ongelmat eivät poistuneet synnytykseen eikä vieläkän vaikka tyttö on jo puolivuotias. Tyttö ei minua herättele, itse mä itteäni herättelen - tai herään. Pahimmillaan (ja siis tämä on lähes jokaöistä) en saa unen päästä kiinni kuin vasta 2-3 aikaan ja jos aikaisemmin, niin viimeistään tuohon aikaan herään sitten. Yöunet usein ovat viisituntisia ja aamulla (luojan kiitos meillä nukutaan yhdeksään) olen ihan zippi. Saana syö yöllä useita kertoja, mutta niihin syömisiin mä en herää, hassua? Tai siis jatkan samantien unta kun saan tissin sille suuhun.
No, väsyneenähän sitä reagoi ihan kaikkeen.
Esikoisen uhma nyt esimerkiksi. Kun lyö ja potkii minua eikä isäänsä. Huutaa, kiljuu ja vaatii ihan mitä mieleen sattuu. Ja sitten kun isä palaa töistä, minä en kelpaa mihinkään - kuten en viikonloppuisinkaan. Voi kun oliskin niin helppoa et saisin vaan olla rauhassa, mutta sitä kiljuntaa joudun kuunteleen joka tapauksessa ja vähän väliä, ikävä kyllä, puuttumaan tilanteisiin (yritän olla puuttumatta paitsi kaikkein hankalimpiin ristiriitoihin). Mulla on jatkuvasti paha mieli kun huudan esikoiselle ja erityisesti kun huomaan et se on oppinut multa sitä huutamista ja muitakin pahoja tapoja. Mut kun on kaikki päivät väsynyt ja pinna kireellä, niin.. .
Kun miehen kanssa ollaan jatkuvasti eri linjoilla. Yritän olla lepsu ja antaa periksi periaatteistani (tai meidän periaatteitahan niiden pitäisi olla), mutta se tuntuu kamalalta kun tiedän, että toinen mitätöi tekemisillään mun sanomisia ja tekemisiä. Sanotaan nyt vaikka, että karkkipäivä. Kun ollaan esikoisen (ja isänsä) kanssa juteltu ja sovittu karkkipäivästä ja mä yritän pitää siitä kiinni, niin aviopuoliso joka kauppareissulla enemmän tai vähemmän salaa ostaa lapselle karkkia. Tai kun mä sanon, että nyt mennään suihkuun niin aviomies sanoo, ettei mennäkään kun lapsi ei halua. Joka helvetin puolelta sanotaan, että keskustele sen miehen kanssa. No, minä olen keskustellut - miljoona kertaa. Aikuismaisesti, asiallisesti, pyytäen, itkien ja lopulta jopa erolla uhaten kun mikään ei mennyt perille. Erolla uhkaaminen (tai lähinnä esitin asian niin, että lapsen on helpompi ymmärtää vanhempien eri periaatteet kun vanhemmat ei asu yhdessä kun että saman katon alla mitätöidään koko ajan toista) meni perille - hetkeksi kunnes taas ollaan aloituspisteessä. No, mutta selittää myös osaltaan isän ihannointia tuo, että isältä saa aina periksi. Omia lelujahan ei koskaan tartte siivota, jos äiti ei ole käskemässä.
Joten ei tartte kommentoida mulle helvetti soikoon - että keskustele. Mä en enää jaksa seinille puhua.
Meidän mökkiprojekti, joo... jee. Siitä on pari vuotta kun ostimme täysin remontoitavan kiinteistön josta halusimme tehdä mökin. Minä en tajunnut ollenkaan miten iso työ siinä on ja jotenkin romanttisesti ajattelin, että se tulee siinä sivussa hissukseen tehtyä. Jälkeenpäin olen tajunnut, että rakas mies on kyllä ollut oikein hyvin selvillä siitä työmäärästä. Olen nyt kaksi vuotta viettänyt joka viikonloppu toisen päivän yksinäni lasten kanssa, pahimpina aikoina molemmatkin ja pari arki-iltaakin. Ollaan tapeltu asiasta ja olen saanut miljoona kertaa kuulla halveksuvaan sävyyn, että kun en päästä häntä sinne niin usein kuin pitäisi. No nyt projekti on sillä mallilla, että siellä voi asustella jo ja ollaan oltukin muutamia kertoja. Silti olen allapäin enkä ollenkaan niin innostunut koko asiasta. Olen myös huomannut, että lapsille on ottanut koville olla siellä - ehkä se ajan myötä helpottuu. En suosittele yhdellekään pienten lasten perheelle mitään mökkiprojektia tai todellakaan talonrakennusta. Se, jos mikä, hajottaa perhettä.Voi kun elämä olis niin erilaista jos tätä projektia ei olis. Vai olisko?
Hei - oma aika vielä. Mitä hittoa se on? Mm. tuon edellisen kohdan takia (ja jonkun muunkin asian, en vain tiedä vielä et minkä) mä olen joku hiton kotiorja. Kuka täällä pesee pyykit, ellen minä?? Ei kukaan, ne jää koriin kasvattamaan kasaa. Kuka tekee ruoan? Kuka hoitaa kodin yleissiisteyttä (kuten vaikkapa vessanpöntönpesua?). En mä tajunnut itekään, miten pahasti kaikki on mun päälle kaatunut, kunnes pari viikkoa sitten jotenkin romahdin ja en saanut tehtyä mitään. Kämppä oli viikon jälkeen jo täydessä kaaoksessa (ja huom! mä en ole mikään siisteysintoilija muutenkaan nykyään). Jonkunhan täytyy kuitenkin pyyhkiä esim. lapsen syöttötuolin alta ruoantähteet ettei ne ala homehtumaan??
Ai niin, se oma aika. Haluisin liikkua, siis oikeeta liikuntaa. Edes kerran viikossa. Kun aviopuoliso tulee töistä, hän ottaa esikoisen ja jättää vauvan minulle (tai jos ottaa vauvan, siirtää hänet noin minuutin päästä jo sitteriin josta otan lopulta kitisevän tytön syliini). Pari kertaa olen pyytänyt, että tulee ajoissa et pääsen jumppaan - en päässyt koska en ehtinyt. Olen pyytänyt, että tsemppaisi minua kun olen välillä tosi rikki ja väsynyt. Höpöhöpö...ite se on se oma aika siihen vaan väkipakolla otettava. Ja kun on rikki - ei jaksa. Toki aviomiehellä riittää kitinää ettei itse saa harrastaa liikuntaa yhtä paljon kuin haluaa. Hän siltikin polkee 20 km päivässä työmatkoja, mä en kilometriäkään. Niin ja tietysti jonkun ne kotityöt on tehtävä. Hoitelen niitä sitten iltaisin vauva kainalossa ruokaa kokatessani vasemmalla kädellä.
Psykologille olis varmasti ihan kiva mennä, mutta se ei tätä meidän tilannetta auta (meidän neuvolapsykka on sitäpaitsi ihan taapo, kokeiltu on). Mä olen jo miljoona kertaa miettinyt avioeroa ihan vakavastikin. Lopulta päädyn aina siihen, että odotetaan nyt ja annetaan lasten kasvaa ja ajan kulua. Sain semmoisen tukihenkilönkin tässä, mutta hänen omaan elämäänsä tuli niin paljon vaikeuksia, että tukisuhde takkuili enkä mä oikeen hänellekään saanut näistä asioista kerrottua
Niin, että tämmöstä tää lapsiperheen arki pahimmillaan voi olla. Toki muilla on varmasti erilaisia ongelmia, mutta eiköhän tässä ole ne tyypillisimmät probleemat?
Meillä yks iso osa-alue on myös se, että mä olen, taustastani johtuen, lukenut aika paljon kirjallisuutta liittyen lapsen kasvatukseen, minäkuvan kehittymiseen yms. Ja muutenkin ammentanut tietoa esim. rutiinien tärkeydestä kirjallisuudesta. Olen aina jutellut puolisolle, mitä olen lukenut ja mitä on tuttavapiirissä esim. koettu hyviksi tavoiksi toimia joissain tilanteissa ja yrittänyt herättää keskustelua, et mitä jos mekin tehtäisiin näin. Jotenkin kehittää meitä vanhempina. Mies ei ole kiinnostunut pätkääkään mistään vaan toimii vain oman kokemuksen ja oman olemuksensa pohjalta (toki siinä on hirveän paljon hyvääkin, koska hän on mua niin paljon rauhallisempi ja pitkäpinnaisempi), mutta lähinnä meidän eri tavat toimia minua kauhistuttaa. Ei me varmaan meidän lapsia rikota, mutta olisi varmasti lapsien hyvä kasvaa semmoisessa perheessä jossa näkyisi esimerkiksi, että vanhemmat kunnioittavat ja arvostavat toisiaan???
Kuulostan naurettavalta (ainakin omasta mielestäni), mutta mietin aika ajoin sitä, miten paljon helpompaa olis lasten kanssa yksinään. Edelleenkään sitä omaa aikaa ei olisi, mutta ei olisi myöskään paha olo siitä, että perheessä oleva toinen aikuinen ei hoida omaa osuuttaan, ja toisaalta samat pyykit ne on kuitenkin pestävä, ruoat tehtävä. Tietysti on IHAN ERI ASIA tehdä se lapselle, erota. Rikkoa perhe, tehdä pahaa! En varmaan kykenisi siihen kuitenkaan ainakaan näiden itsekkäiden syitteni vuoksi.
Parisuhdetta meillä ei ole, ei minkäänlaisessa muodossa että sitä voisi kuvailla. Emme koskettele toisiamme, emme pussaile eikä pidetä hyvänä, ei puhuta tunteistamme eikä kerrota rakastavamme, ei yhtään mitään paitsi jaetaan rahat ja sama sänky. Esikoisen raskausaikana tämä alkoi. Toisen vauvan syntymän jälkeen mulle ei tullut semmosta hormonihöyryä et olisin elänyt vaan vauvalle, mutta tämä järkyttävän väsyttävä arki ja erityisesti tuo puolison suhtautuminen minuun kotiorjana, on syönyt multa kaiken halun. Muutaman kerran olen tuskissani yrittänyt järjestää jotain parisuhdeaikaa/toimintaa, mutta toinen osapuoli ei ole ollut sen enempää kiinnostunut. Seksiä kyllä ruinaa, joka ilta. En anna kun en halua enkä jaksa. Mä pärjään tämän asian kanssa, koska olen miettinyt tätä jo paljon. Jaan rakkauden ja hellyyden sitten lapsille, jos aikuista ei siinä rinnalla ole.
Noniin, tässä on paljon parannettavaa. Saa nähdä, mikä tilanne on viiden vuoden päästä. Jos lapsia harkitsee, kannattaa miettiä että näinkin voi käydä - varsinkin jos on taustaltaan yhtä ongelmainen kuin minä (joka siis luulin jo olevani paljon ehyempi). Johonkin suuntaan tästä kuitenkin on lähdettävä, uusi ala etsittävä ja vietävä asioita eteenpäin. Silti, useastikin, mä mietin että miten mä jaksan. Kukaan ei sitä multa kysy eikä sitä, että miten mä voin. Tai, no äiti kysyy, mut sille on valehdeltava, koska se kääntää kaiken mua itteäni vastaan.
Jees, josko sitä yrittäis taas saada unen päästä kiinni.
Huom! Tämä on erittäin väsyneen ja kyllästyneen äidin kirjoitusta. Parempina päivinä kun olen myöskin levännyt, mielenikin on tietysti paljon parempi.
Syyt tähän mielen kaaokseen ovat kutakuinkin tässä:
- esikoisen kova uhma ja isän ihannointi
- kasvatuslinjaukset ja niistä syntyvä eripuraisuus joka vaikuttaa paljon edelliseen kohtaan
- mökkiprojekti tms. jonka johdosta parisuhteelle ei ole ollut aikaa ikuisuuksiin ja jonka johdosta olen ollut hyvin paljon yksin lasten kanssa
- fyysinen pahoinvointini (atopia jonka johdosta mm. jalat ja kädet halkeilevat, jatkuvasti huonosti toimiva vatsa, sijoiltaan hyppivä lonkka, unettomuus jne.)
En tiedä edes, mistä sitä aloittaisi? Ehkä unettomuudesta. Juniorin koko raskausajan minulla oli pahoja uniongelmia - ehkä niitä oli aikaisemminkin, en enää kykene muistamaan. Valitettavasti ongelmat eivät poistuneet synnytykseen eikä vieläkän vaikka tyttö on jo puolivuotias. Tyttö ei minua herättele, itse mä itteäni herättelen - tai herään. Pahimmillaan (ja siis tämä on lähes jokaöistä) en saa unen päästä kiinni kuin vasta 2-3 aikaan ja jos aikaisemmin, niin viimeistään tuohon aikaan herään sitten. Yöunet usein ovat viisituntisia ja aamulla (luojan kiitos meillä nukutaan yhdeksään) olen ihan zippi. Saana syö yöllä useita kertoja, mutta niihin syömisiin mä en herää, hassua? Tai siis jatkan samantien unta kun saan tissin sille suuhun.
No, väsyneenähän sitä reagoi ihan kaikkeen.
Esikoisen uhma nyt esimerkiksi. Kun lyö ja potkii minua eikä isäänsä. Huutaa, kiljuu ja vaatii ihan mitä mieleen sattuu. Ja sitten kun isä palaa töistä, minä en kelpaa mihinkään - kuten en viikonloppuisinkaan. Voi kun oliskin niin helppoa et saisin vaan olla rauhassa, mutta sitä kiljuntaa joudun kuunteleen joka tapauksessa ja vähän väliä, ikävä kyllä, puuttumaan tilanteisiin (yritän olla puuttumatta paitsi kaikkein hankalimpiin ristiriitoihin). Mulla on jatkuvasti paha mieli kun huudan esikoiselle ja erityisesti kun huomaan et se on oppinut multa sitä huutamista ja muitakin pahoja tapoja. Mut kun on kaikki päivät väsynyt ja pinna kireellä, niin.. .
Kun miehen kanssa ollaan jatkuvasti eri linjoilla. Yritän olla lepsu ja antaa periksi periaatteistani (tai meidän periaatteitahan niiden pitäisi olla), mutta se tuntuu kamalalta kun tiedän, että toinen mitätöi tekemisillään mun sanomisia ja tekemisiä. Sanotaan nyt vaikka, että karkkipäivä. Kun ollaan esikoisen (ja isänsä) kanssa juteltu ja sovittu karkkipäivästä ja mä yritän pitää siitä kiinni, niin aviopuoliso joka kauppareissulla enemmän tai vähemmän salaa ostaa lapselle karkkia. Tai kun mä sanon, että nyt mennään suihkuun niin aviomies sanoo, ettei mennäkään kun lapsi ei halua. Joka helvetin puolelta sanotaan, että keskustele sen miehen kanssa. No, minä olen keskustellut - miljoona kertaa. Aikuismaisesti, asiallisesti, pyytäen, itkien ja lopulta jopa erolla uhaten kun mikään ei mennyt perille. Erolla uhkaaminen (tai lähinnä esitin asian niin, että lapsen on helpompi ymmärtää vanhempien eri periaatteet kun vanhemmat ei asu yhdessä kun että saman katon alla mitätöidään koko ajan toista) meni perille - hetkeksi kunnes taas ollaan aloituspisteessä. No, mutta selittää myös osaltaan isän ihannointia tuo, että isältä saa aina periksi. Omia lelujahan ei koskaan tartte siivota, jos äiti ei ole käskemässä.
Joten ei tartte kommentoida mulle helvetti soikoon - että keskustele. Mä en enää jaksa seinille puhua.
Meidän mökkiprojekti, joo... jee. Siitä on pari vuotta kun ostimme täysin remontoitavan kiinteistön josta halusimme tehdä mökin. Minä en tajunnut ollenkaan miten iso työ siinä on ja jotenkin romanttisesti ajattelin, että se tulee siinä sivussa hissukseen tehtyä. Jälkeenpäin olen tajunnut, että rakas mies on kyllä ollut oikein hyvin selvillä siitä työmäärästä. Olen nyt kaksi vuotta viettänyt joka viikonloppu toisen päivän yksinäni lasten kanssa, pahimpina aikoina molemmatkin ja pari arki-iltaakin. Ollaan tapeltu asiasta ja olen saanut miljoona kertaa kuulla halveksuvaan sävyyn, että kun en päästä häntä sinne niin usein kuin pitäisi. No nyt projekti on sillä mallilla, että siellä voi asustella jo ja ollaan oltukin muutamia kertoja. Silti olen allapäin enkä ollenkaan niin innostunut koko asiasta. Olen myös huomannut, että lapsille on ottanut koville olla siellä - ehkä se ajan myötä helpottuu. En suosittele yhdellekään pienten lasten perheelle mitään mökkiprojektia tai todellakaan talonrakennusta. Se, jos mikä, hajottaa perhettä.Voi kun elämä olis niin erilaista jos tätä projektia ei olis. Vai olisko?
Hei - oma aika vielä. Mitä hittoa se on? Mm. tuon edellisen kohdan takia (ja jonkun muunkin asian, en vain tiedä vielä et minkä) mä olen joku hiton kotiorja. Kuka täällä pesee pyykit, ellen minä?? Ei kukaan, ne jää koriin kasvattamaan kasaa. Kuka tekee ruoan? Kuka hoitaa kodin yleissiisteyttä (kuten vaikkapa vessanpöntönpesua?). En mä tajunnut itekään, miten pahasti kaikki on mun päälle kaatunut, kunnes pari viikkoa sitten jotenkin romahdin ja en saanut tehtyä mitään. Kämppä oli viikon jälkeen jo täydessä kaaoksessa (ja huom! mä en ole mikään siisteysintoilija muutenkaan nykyään). Jonkunhan täytyy kuitenkin pyyhkiä esim. lapsen syöttötuolin alta ruoantähteet ettei ne ala homehtumaan??
Ai niin, se oma aika. Haluisin liikkua, siis oikeeta liikuntaa. Edes kerran viikossa. Kun aviopuoliso tulee töistä, hän ottaa esikoisen ja jättää vauvan minulle (tai jos ottaa vauvan, siirtää hänet noin minuutin päästä jo sitteriin josta otan lopulta kitisevän tytön syliini). Pari kertaa olen pyytänyt, että tulee ajoissa et pääsen jumppaan - en päässyt koska en ehtinyt. Olen pyytänyt, että tsemppaisi minua kun olen välillä tosi rikki ja väsynyt. Höpöhöpö...ite se on se oma aika siihen vaan väkipakolla otettava. Ja kun on rikki - ei jaksa. Toki aviomiehellä riittää kitinää ettei itse saa harrastaa liikuntaa yhtä paljon kuin haluaa. Hän siltikin polkee 20 km päivässä työmatkoja, mä en kilometriäkään. Niin ja tietysti jonkun ne kotityöt on tehtävä. Hoitelen niitä sitten iltaisin vauva kainalossa ruokaa kokatessani vasemmalla kädellä.
Psykologille olis varmasti ihan kiva mennä, mutta se ei tätä meidän tilannetta auta (meidän neuvolapsykka on sitäpaitsi ihan taapo, kokeiltu on). Mä olen jo miljoona kertaa miettinyt avioeroa ihan vakavastikin. Lopulta päädyn aina siihen, että odotetaan nyt ja annetaan lasten kasvaa ja ajan kulua. Sain semmoisen tukihenkilönkin tässä, mutta hänen omaan elämäänsä tuli niin paljon vaikeuksia, että tukisuhde takkuili enkä mä oikeen hänellekään saanut näistä asioista kerrottua
Niin, että tämmöstä tää lapsiperheen arki pahimmillaan voi olla. Toki muilla on varmasti erilaisia ongelmia, mutta eiköhän tässä ole ne tyypillisimmät probleemat?
Meillä yks iso osa-alue on myös se, että mä olen, taustastani johtuen, lukenut aika paljon kirjallisuutta liittyen lapsen kasvatukseen, minäkuvan kehittymiseen yms. Ja muutenkin ammentanut tietoa esim. rutiinien tärkeydestä kirjallisuudesta. Olen aina jutellut puolisolle, mitä olen lukenut ja mitä on tuttavapiirissä esim. koettu hyviksi tavoiksi toimia joissain tilanteissa ja yrittänyt herättää keskustelua, et mitä jos mekin tehtäisiin näin. Jotenkin kehittää meitä vanhempina. Mies ei ole kiinnostunut pätkääkään mistään vaan toimii vain oman kokemuksen ja oman olemuksensa pohjalta (toki siinä on hirveän paljon hyvääkin, koska hän on mua niin paljon rauhallisempi ja pitkäpinnaisempi), mutta lähinnä meidän eri tavat toimia minua kauhistuttaa. Ei me varmaan meidän lapsia rikota, mutta olisi varmasti lapsien hyvä kasvaa semmoisessa perheessä jossa näkyisi esimerkiksi, että vanhemmat kunnioittavat ja arvostavat toisiaan???
Kuulostan naurettavalta (ainakin omasta mielestäni), mutta mietin aika ajoin sitä, miten paljon helpompaa olis lasten kanssa yksinään. Edelleenkään sitä omaa aikaa ei olisi, mutta ei olisi myöskään paha olo siitä, että perheessä oleva toinen aikuinen ei hoida omaa osuuttaan, ja toisaalta samat pyykit ne on kuitenkin pestävä, ruoat tehtävä. Tietysti on IHAN ERI ASIA tehdä se lapselle, erota. Rikkoa perhe, tehdä pahaa! En varmaan kykenisi siihen kuitenkaan ainakaan näiden itsekkäiden syitteni vuoksi.
Parisuhdetta meillä ei ole, ei minkäänlaisessa muodossa että sitä voisi kuvailla. Emme koskettele toisiamme, emme pussaile eikä pidetä hyvänä, ei puhuta tunteistamme eikä kerrota rakastavamme, ei yhtään mitään paitsi jaetaan rahat ja sama sänky. Esikoisen raskausaikana tämä alkoi. Toisen vauvan syntymän jälkeen mulle ei tullut semmosta hormonihöyryä et olisin elänyt vaan vauvalle, mutta tämä järkyttävän väsyttävä arki ja erityisesti tuo puolison suhtautuminen minuun kotiorjana, on syönyt multa kaiken halun. Muutaman kerran olen tuskissani yrittänyt järjestää jotain parisuhdeaikaa/toimintaa, mutta toinen osapuoli ei ole ollut sen enempää kiinnostunut. Seksiä kyllä ruinaa, joka ilta. En anna kun en halua enkä jaksa. Mä pärjään tämän asian kanssa, koska olen miettinyt tätä jo paljon. Jaan rakkauden ja hellyyden sitten lapsille, jos aikuista ei siinä rinnalla ole.
Noniin, tässä on paljon parannettavaa. Saa nähdä, mikä tilanne on viiden vuoden päästä. Jos lapsia harkitsee, kannattaa miettiä että näinkin voi käydä - varsinkin jos on taustaltaan yhtä ongelmainen kuin minä (joka siis luulin jo olevani paljon ehyempi). Johonkin suuntaan tästä kuitenkin on lähdettävä, uusi ala etsittävä ja vietävä asioita eteenpäin. Silti, useastikin, mä mietin että miten mä jaksan. Kukaan ei sitä multa kysy eikä sitä, että miten mä voin. Tai, no äiti kysyy, mut sille on valehdeltava, koska se kääntää kaiken mua itteäni vastaan.
Jees, josko sitä yrittäis taas saada unen päästä kiinni.
torstai 14. kesäkuuta 2012
Ammatinvaihtoa vai vapaaehtoistyötä
Tuommoinen ajatus on viime päivinä pyörinyt päässä. Kun olen niin voimakkaasti halunnut nykyisestä ammatistani eroon ja tekemään jotain hoiva yms. työtä, niin entäs sitten näin?
Olenhan mä vapaaehtoistyötä tehnyt jo varmaan 10 vuotta koko ajan töiden ohella ja nyt olis mahdollisuus ihan oikeasti tehdä semmosta, mikä liippaa läheltä jo mielenkiintojani. Se on aika itsenäinen homma ja voi vapaasti miettiä kuinka usein tekisi.
Että jos kuitenkin jatkaisin projektipäällikön tehtävissä, mutta tekisin vapaa-ajalla sitten sitä itselleni tärkeämpää. Onhan tämäkin vaihtoehto? Voiko mielikuvani auttamistyöstä, kätilö psykkka tai mikä tahansa, olla liian valoisa ja jaksanko kuitenkaan sitä tehdä loppuaikaa työurastani? Ehkä jaksankin, mutta kuitenkin on tämmöinenkin vaihtoehto. Tuossa ajattelemassani vapaaehtoistyössä saisin jopa olla vauvojenkin kanssa tekemisissä, mikä minulle on aika tärkeää.
Nämä on haastavia aikoja. Juuri kuulin taas, että meidän kunnassamme mahdollisesti poistetaan kotihoidontuen kuntalisä joka tarkoittaisi aikamoista vaikutusta tulevan vuoden tuloihini. Miehelläni sattuu nousemaan palkka kyllä saman verran, mutta toisen elätettävänä oleminen ei tunnu hyvältä.
Olenhan mä vapaaehtoistyötä tehnyt jo varmaan 10 vuotta koko ajan töiden ohella ja nyt olis mahdollisuus ihan oikeasti tehdä semmosta, mikä liippaa läheltä jo mielenkiintojani. Se on aika itsenäinen homma ja voi vapaasti miettiä kuinka usein tekisi.
Että jos kuitenkin jatkaisin projektipäällikön tehtävissä, mutta tekisin vapaa-ajalla sitten sitä itselleni tärkeämpää. Onhan tämäkin vaihtoehto? Voiko mielikuvani auttamistyöstä, kätilö psykkka tai mikä tahansa, olla liian valoisa ja jaksanko kuitenkaan sitä tehdä loppuaikaa työurastani? Ehkä jaksankin, mutta kuitenkin on tämmöinenkin vaihtoehto. Tuossa ajattelemassani vapaaehtoistyössä saisin jopa olla vauvojenkin kanssa tekemisissä, mikä minulle on aika tärkeää.
Nämä on haastavia aikoja. Juuri kuulin taas, että meidän kunnassamme mahdollisesti poistetaan kotihoidontuen kuntalisä joka tarkoittaisi aikamoista vaikutusta tulevan vuoden tuloihini. Miehelläni sattuu nousemaan palkka kyllä saman verran, mutta toisen elätettävänä oleminen ei tunnu hyvältä.
lauantai 2. kesäkuuta 2012
Äityli taas
Mun on jo NIIN pitkään pitänyt kirjottaa taas vaihteeksi meitsin äitisuhteesta, mutta se on vaan jäänyt kun kaikelle ei ole aikaa.
Äidin tilanne noin yksinkertaisesti on se, että hänen tilansa on huononemassa. Neurologisissa tutkimuksissa kuulemma on koko ajan ollut huonommat tulokset ja...no, sairaus sekä voimakas lääkitys nyt vaan tuhoaa aivoja. Huomaahan sen ihan kuka tahansa, ettei hänellä hoksottimet oikein toimi, eli keskustelu voi olla aika haastavaa kun ajatukset menevät ihan omia reittejään eikä hänellä tuo kuullunymmärtäminen oikein toimi. Äiti jää myös osa-aikaiselle sairauseläkkeelle nyt ainakin määräajaksi, koska ei kykene töitään tekemään.
Sanotaan nyt esimerkiksi näin. Juteltiin puhelimessa ja totesin, että tytär on edelleen täysimetyksellä (taustalla oli vääntö laihduttamisesta), johon hän kommentoi että kuinka kauan oikein meinaat imettää. Kun sanoin, että suositus on vuoden ikään, hän kysyy tuskastuneena että milloin sä oikein aiot sitten mennä töihin. Ja me ollaan juteltu mun töihinpaluusta jo miljoona kertaa, että aion olla pidemään ja 2013 syksyllä vasta. Eli hän kyllä hyvin tietää että tytär on melkein kaksivuotias kun palaan töihin, mutta hoksottimet eivät vaan enää toimi. Asiat unohtuu ja yksinkertaisesti usein en saa sanottua edes lausetta loppuun kun hän vetää yhdestä sanasta oman (täysin väärän) johtopäätöksen. On tosi noloa sitten toistaa jo uudelleen sanomaansa ja korjata, että hei oikeasti sä et kuunnellut loppuun et mä sanoin näin ja näin.
Onneksi monet ulkopuoliset varmaan ajattelevat, että se johtuu hänen kaksikielisyydestään ja siitä ettei suomi ole hänen äidinkielensä, mutta täytyy sanoa että esimerkiksi appiukko hämmentyi tosi pahasti hänen kanssaan keskustellessaan. Juteltiin appiukon mökkiprojektista ja äiti vaan kommentoi että on hienosti toteutettu mieheltä, jolla ei ole rakennusalan koulutusta. Appiukko totesi, että no onhan hänellä vaikka kuinka paljon ja koko työuransakin tehnyt hommia mut äidin ajatukset oli jo omilla raiteillaan ja hetken kuluttua hän taas toisti samaa ja appiukkoa hämmensi, huomasin ettei edes viitsinyt enää uudestaan kommentoida.
Pakko varmaan on appivanhemmille kohta kertoa, että äiti sairastaa. Voi kun se ei olisi perinnöllistä...!!!
Meillähän on vähän suvussa asiat niin, että isoisäni sairasti psykooseja, isoäiti on psyykkisesti muuten vaan sairas, diagnosoimaton mutta varmaan joku rajatila olisi sinnepäin...ja äiti nyt kaksisuuntainen tai oikeastaan mun "diagnosoimana" ehkä enemmän hänkin rajatila, mitä olen lukenut noista sairauksista.
No, anyway. Sairastelu on sairastelua. Mutta meidän suhde se vasta kinkkinen onkin.
Äiti on taas pienen tauon jälkeen päässyt perinteisen aiheensa pariin, eli ruvennut puuttumaan mun painoon. Jo raskausaikana jatkuvasti kyseli, että kuinka paljon on kiloja tullut jne. Ja nyt raskauden jälkeen on alkanut tulla koko ajan enemmän ja enemmän "hienovaraisia vinkkejä" laihduttamiseen. Viimeisimpänä hän totesi, että voin joutua rasvaimuun (oli katsonut dokumentin, jossa sairaalloisen ylilihavilta imettiin rasvaa sisäelimien ympäriltä) jos en nyt kiireesti laihduta. Sitten sain kehoituksen mennä ravitsemusterapeutille ja kaikenlaisia kommentteja yliopainostani. Ei toki niin loukkaavia, kuin aikaisemmin, mutta silti asioita joista tuntuu että minun rajojani nyt rikotaan ja kovasti.
En jaksa nyt itse painoasioita selittää sen enempää, mutta kuin että viime raskauden jälkeen ei paino tippunut millään ja kävin lääkärilläkin asian takia eikä sille voinut mitään, olin sitten kcal-dieetillä tai karppasin tai tein mitä tahansa (+ liikuin PALJON) - aineenvaihdunta oli vain imetysaikana ihan jumissa (kuulemma näin voi joillekin käydä, sanoi lääkäri).
Mutta siis, äiti tietää tämänkin koska olen hänelle sen kerran haavoittuneisuudessani kertonut. Miten vaikeaa se oli imetysaikana mulle laihduttaa ja miten tuskallinen asia koko paino mulle nykyään on (äidin takia, tottakai kun on jankuttanut mulle siitä jotain 8-vuotiaasta asti).
No, tuo painoasia nyt on ihan jatkuvaa tyttären henkistä lyömistä. Aina keksitään kaikenlaisia sairauksia joihin vedoten painostetaan ja annetaan ymmärtää, ikäänkuin en itse tekisi asialle mitään ja että se ei muka
vaivais mua mitenkään (joka päivähän mä sitä mietin). Ja kyllä, ne sairaudet on mulle riskejä ja tottakai mä sen tiedän, ei siitä tarvi jatkuvasti muistuttaa???
Mitäs muita asioita, no...imetys. Vaikka olen miljoona kertaa sanonut että suositus on imettää vuoden ikään, niin se on kuulemma edelleen aivan liian pitkään. Kun häneltä maito loppui nelikuisena.... joo. Nyt kun tytär on sairastellut paljon iin hän moneen kertaan ihmetteli, että ONPA SE KUMMA ET LAPSI SAIRASTUU KUN KUITENKIN IMETÄT, että äidinmaidon pitäisi estää kaikki sairastelu (tai siis mun äidinmaito on jotenkin huonoa tietty kun lapsi sairastelee). No, en viitsi edes yrittää oikaista, tottakai vauvat sairastelee oli ne imetyksellä tai ei...
Samoin kun ilmoitin jääväni kotiin nyt lähes kahdeksi vuodeksi niin olen saanut kuulla miljoona kertaa siitä, kuinka me olemme "perinteinen" perhe, jossa vaimo jää kotiin ja mies luo uraa". Äiti tietää, että ura on mulle myös hyvin tärkeä asia, mutta että nyt sijoitan lapset ensisijalle. Mutta sitä hän ei kai tiedä, että parin kotonaolovuoden jälkeen mulla on työelämää vielä 30 vuotta ja aikaa tehdä sitä uraa.... tai ainakin antaa mun ymmärtää olevani nyt jotenkin yhteiskunnasta syrjäytynyt. Silloin kun esikoisen ollessa 7 kk, palasin töihin, sain taas kuulla hirveästi siitä, kuinka lapsi kärsii kun lähdin töihin ja isä jäi kotiin että ura on mulle etusijalla joka on niin väärin.
Miksi kaikki täytyy yksinkertaistaa ja mustavalkoistaa???
No, nämä on näitä meidän äitin hienoja väläytyksiä. Kaikki yksinkertaistetaan kun aivot ei enää kykene prosessoimaan asioita tuon mutkallisemmin ja muistikin taitaa olla vähän niin ja näin koska joudun jatkuvasti toistamaan samoja asioita. Toki hän toistaessa sitten muistaa, mutta itse ei saa kaivettua oikeen muististaan näitä asioita.
Välillä hän kuitenkin on kovin hyväntahtoinen. Juoksi ja soitteli ympäri kaupunkia eri kauppoja etsiessään minulle uutta takkia (asumme siis 350 km päässä toisistamme) ja jatkuvasti soitteli että mittaa rinnanympäryksesi, mittaa vyötärösi jne. Oli meinaan todennut vierailullamme, että tarvitsen uuden takin. Eli tämmöistä äärilaidasta toiseen menemistä.
Tämä on mulle kyllä hyvin rankkaa. Hetkittäin annan mennä hänen kommenttien toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta väsyneenä ja herkässä mielentilassa ne jää heti vaivaamaan. Mutta kun keskustelu hänen kanssaan on niin vaikeaa, niin yhä vähemmän mä kerron hänelle enää mitään tärkeitä asioita. Ei siksi pelkästään, että hän käyttää niitä minua loukatakseen vaan myös siksi, että hän unohtaa, vääristelee ja riski väärinymmärtämiseen on vaan liian suuri. Enkä enää jaksa selitellä HÄNEN väärinymmärtämisiään. Tietenkin tämä johtaa ennenpitkää siihen, ettei meillä ole enää mitään yhteisiä keskustelunaiheita ja hänkin varmasti on hyvin hyvin loukkaantunut kun en kerro mitään luottamuksellista hänelle....
Tuosta tuli vielä mieleen perintöasiat. Aikaisemmin minua on pitkin aikuisikääni uhkailtu perinnöttömäksi jättämisellä, kun olen tehnyt elämässäni päätöksiä joita hän ei ole syystä tai toisesta hyväksynyt. No, nyt olen sitten äiti ja naimisissa (hänelle sopivan miehen kanssa) ja muutenkin yhteiskuntakelpoinen hänen kanssaan niin on perintöasioissakin tuuli kääntynyt. Hän nyt on oikein käynyt lakimiehellä selvittämässä, miten saisi perintöasioista tasavertaisempia (velipuoleni perii ihan hurjan suuren omaisuuden isältään ja äiti haluaa, että minä saisin sitten siitä hänen omasta osuudestaan tasavertaisuuden vuoksi suuremman osuuden).
On päiviä, kun laitan kaiken sairauden piikkiin (niin se varmaan on parastakin?). Mutta päiviä kun MÄ EN VAAN TAJUA. Kun tää on niin vaikeeta ja koko ajan enenevässä määrin.
Ajatustenvirtapostaus jonka yritin kirjoittaa tässä samalla kun mukulat katsoo piirrettyjä sadepäivänä:)
Äidin tilanne noin yksinkertaisesti on se, että hänen tilansa on huononemassa. Neurologisissa tutkimuksissa kuulemma on koko ajan ollut huonommat tulokset ja...no, sairaus sekä voimakas lääkitys nyt vaan tuhoaa aivoja. Huomaahan sen ihan kuka tahansa, ettei hänellä hoksottimet oikein toimi, eli keskustelu voi olla aika haastavaa kun ajatukset menevät ihan omia reittejään eikä hänellä tuo kuullunymmärtäminen oikein toimi. Äiti jää myös osa-aikaiselle sairauseläkkeelle nyt ainakin määräajaksi, koska ei kykene töitään tekemään.
Sanotaan nyt esimerkiksi näin. Juteltiin puhelimessa ja totesin, että tytär on edelleen täysimetyksellä (taustalla oli vääntö laihduttamisesta), johon hän kommentoi että kuinka kauan oikein meinaat imettää. Kun sanoin, että suositus on vuoden ikään, hän kysyy tuskastuneena että milloin sä oikein aiot sitten mennä töihin. Ja me ollaan juteltu mun töihinpaluusta jo miljoona kertaa, että aion olla pidemään ja 2013 syksyllä vasta. Eli hän kyllä hyvin tietää että tytär on melkein kaksivuotias kun palaan töihin, mutta hoksottimet eivät vaan enää toimi. Asiat unohtuu ja yksinkertaisesti usein en saa sanottua edes lausetta loppuun kun hän vetää yhdestä sanasta oman (täysin väärän) johtopäätöksen. On tosi noloa sitten toistaa jo uudelleen sanomaansa ja korjata, että hei oikeasti sä et kuunnellut loppuun et mä sanoin näin ja näin.
Onneksi monet ulkopuoliset varmaan ajattelevat, että se johtuu hänen kaksikielisyydestään ja siitä ettei suomi ole hänen äidinkielensä, mutta täytyy sanoa että esimerkiksi appiukko hämmentyi tosi pahasti hänen kanssaan keskustellessaan. Juteltiin appiukon mökkiprojektista ja äiti vaan kommentoi että on hienosti toteutettu mieheltä, jolla ei ole rakennusalan koulutusta. Appiukko totesi, että no onhan hänellä vaikka kuinka paljon ja koko työuransakin tehnyt hommia mut äidin ajatukset oli jo omilla raiteillaan ja hetken kuluttua hän taas toisti samaa ja appiukkoa hämmensi, huomasin ettei edes viitsinyt enää uudestaan kommentoida.
Pakko varmaan on appivanhemmille kohta kertoa, että äiti sairastaa. Voi kun se ei olisi perinnöllistä...!!!
Meillähän on vähän suvussa asiat niin, että isoisäni sairasti psykooseja, isoäiti on psyykkisesti muuten vaan sairas, diagnosoimaton mutta varmaan joku rajatila olisi sinnepäin...ja äiti nyt kaksisuuntainen tai oikeastaan mun "diagnosoimana" ehkä enemmän hänkin rajatila, mitä olen lukenut noista sairauksista.
No, anyway. Sairastelu on sairastelua. Mutta meidän suhde se vasta kinkkinen onkin.
Äiti on taas pienen tauon jälkeen päässyt perinteisen aiheensa pariin, eli ruvennut puuttumaan mun painoon. Jo raskausaikana jatkuvasti kyseli, että kuinka paljon on kiloja tullut jne. Ja nyt raskauden jälkeen on alkanut tulla koko ajan enemmän ja enemmän "hienovaraisia vinkkejä" laihduttamiseen. Viimeisimpänä hän totesi, että voin joutua rasvaimuun (oli katsonut dokumentin, jossa sairaalloisen ylilihavilta imettiin rasvaa sisäelimien ympäriltä) jos en nyt kiireesti laihduta. Sitten sain kehoituksen mennä ravitsemusterapeutille ja kaikenlaisia kommentteja yliopainostani. Ei toki niin loukkaavia, kuin aikaisemmin, mutta silti asioita joista tuntuu että minun rajojani nyt rikotaan ja kovasti.
En jaksa nyt itse painoasioita selittää sen enempää, mutta kuin että viime raskauden jälkeen ei paino tippunut millään ja kävin lääkärilläkin asian takia eikä sille voinut mitään, olin sitten kcal-dieetillä tai karppasin tai tein mitä tahansa (+ liikuin PALJON) - aineenvaihdunta oli vain imetysaikana ihan jumissa (kuulemma näin voi joillekin käydä, sanoi lääkäri).
Mutta siis, äiti tietää tämänkin koska olen hänelle sen kerran haavoittuneisuudessani kertonut. Miten vaikeaa se oli imetysaikana mulle laihduttaa ja miten tuskallinen asia koko paino mulle nykyään on (äidin takia, tottakai kun on jankuttanut mulle siitä jotain 8-vuotiaasta asti).
No, tuo painoasia nyt on ihan jatkuvaa tyttären henkistä lyömistä. Aina keksitään kaikenlaisia sairauksia joihin vedoten painostetaan ja annetaan ymmärtää, ikäänkuin en itse tekisi asialle mitään ja että se ei muka
vaivais mua mitenkään (joka päivähän mä sitä mietin). Ja kyllä, ne sairaudet on mulle riskejä ja tottakai mä sen tiedän, ei siitä tarvi jatkuvasti muistuttaa???
Mitäs muita asioita, no...imetys. Vaikka olen miljoona kertaa sanonut että suositus on imettää vuoden ikään, niin se on kuulemma edelleen aivan liian pitkään. Kun häneltä maito loppui nelikuisena.... joo. Nyt kun tytär on sairastellut paljon iin hän moneen kertaan ihmetteli, että ONPA SE KUMMA ET LAPSI SAIRASTUU KUN KUITENKIN IMETÄT, että äidinmaidon pitäisi estää kaikki sairastelu (tai siis mun äidinmaito on jotenkin huonoa tietty kun lapsi sairastelee). No, en viitsi edes yrittää oikaista, tottakai vauvat sairastelee oli ne imetyksellä tai ei...
Samoin kun ilmoitin jääväni kotiin nyt lähes kahdeksi vuodeksi niin olen saanut kuulla miljoona kertaa siitä, kuinka me olemme "perinteinen" perhe, jossa vaimo jää kotiin ja mies luo uraa". Äiti tietää, että ura on mulle myös hyvin tärkeä asia, mutta että nyt sijoitan lapset ensisijalle. Mutta sitä hän ei kai tiedä, että parin kotonaolovuoden jälkeen mulla on työelämää vielä 30 vuotta ja aikaa tehdä sitä uraa.... tai ainakin antaa mun ymmärtää olevani nyt jotenkin yhteiskunnasta syrjäytynyt. Silloin kun esikoisen ollessa 7 kk, palasin töihin, sain taas kuulla hirveästi siitä, kuinka lapsi kärsii kun lähdin töihin ja isä jäi kotiin että ura on mulle etusijalla joka on niin väärin.
Miksi kaikki täytyy yksinkertaistaa ja mustavalkoistaa???
No, nämä on näitä meidän äitin hienoja väläytyksiä. Kaikki yksinkertaistetaan kun aivot ei enää kykene prosessoimaan asioita tuon mutkallisemmin ja muistikin taitaa olla vähän niin ja näin koska joudun jatkuvasti toistamaan samoja asioita. Toki hän toistaessa sitten muistaa, mutta itse ei saa kaivettua oikeen muististaan näitä asioita.
Välillä hän kuitenkin on kovin hyväntahtoinen. Juoksi ja soitteli ympäri kaupunkia eri kauppoja etsiessään minulle uutta takkia (asumme siis 350 km päässä toisistamme) ja jatkuvasti soitteli että mittaa rinnanympäryksesi, mittaa vyötärösi jne. Oli meinaan todennut vierailullamme, että tarvitsen uuden takin. Eli tämmöistä äärilaidasta toiseen menemistä.
Tämä on mulle kyllä hyvin rankkaa. Hetkittäin annan mennä hänen kommenttien toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta väsyneenä ja herkässä mielentilassa ne jää heti vaivaamaan. Mutta kun keskustelu hänen kanssaan on niin vaikeaa, niin yhä vähemmän mä kerron hänelle enää mitään tärkeitä asioita. Ei siksi pelkästään, että hän käyttää niitä minua loukatakseen vaan myös siksi, että hän unohtaa, vääristelee ja riski väärinymmärtämiseen on vaan liian suuri. Enkä enää jaksa selitellä HÄNEN väärinymmärtämisiään. Tietenkin tämä johtaa ennenpitkää siihen, ettei meillä ole enää mitään yhteisiä keskustelunaiheita ja hänkin varmasti on hyvin hyvin loukkaantunut kun en kerro mitään luottamuksellista hänelle....
Tuosta tuli vielä mieleen perintöasiat. Aikaisemmin minua on pitkin aikuisikääni uhkailtu perinnöttömäksi jättämisellä, kun olen tehnyt elämässäni päätöksiä joita hän ei ole syystä tai toisesta hyväksynyt. No, nyt olen sitten äiti ja naimisissa (hänelle sopivan miehen kanssa) ja muutenkin yhteiskuntakelpoinen hänen kanssaan niin on perintöasioissakin tuuli kääntynyt. Hän nyt on oikein käynyt lakimiehellä selvittämässä, miten saisi perintöasioista tasavertaisempia (velipuoleni perii ihan hurjan suuren omaisuuden isältään ja äiti haluaa, että minä saisin sitten siitä hänen omasta osuudestaan tasavertaisuuden vuoksi suuremman osuuden).
On päiviä, kun laitan kaiken sairauden piikkiin (niin se varmaan on parastakin?). Mutta päiviä kun MÄ EN VAAN TAJUA. Kun tää on niin vaikeeta ja koko ajan enenevässä määrin.
Ajatustenvirtapostaus jonka yritin kirjoittaa tässä samalla kun mukulat katsoo piirrettyjä sadepäivänä:)
maanantai 28. toukokuuta 2012
Lääkäriksi?
Olen hieman hämilläni. Mulla on pyörinyt tuo otsikon ajatus jo jonkun aikaa päässäni. Siinä yhdistyy oikeastaan kaksi asiaa, eli urallinen intohimo + lasten kanssa työskentely (lastenlääkäri siis olisi varmaan oikeampi).
Käytännössä se olisi mahdollista. Saisin aikuisopintotukea kyllä melkein 2 vuotta ja sen jälkeen lääkisläisenä varmaan voi jo tehdä keikkatyötä ja harjoittelua josta saa vähän palkkaa tms.. Et taloutemme ei menis ihan kuralle sen takia. 6 vuottahan ne perusopinnot ymmärtääkseni kestävät ja sen jälkeen alkaa erikoistuminen, joka on sitten jo kyllä ihan normaalia työtä.
Mutta miksi? Olen pyöritellyt ihan hirveästi näitä ammatteja ja asioita päässäni. Kaipaan tekemään semmoista työtä, jossa olen ikäänkuin auttavassa roolissa ja suoraan asiakkaan kanssa yhteydessä. Olen pohtinut läpi kaikki kätilöstä ja psykologista perhetyöntekijän tehtäviin ja kaikki kiinnostavat. Tietenkin myös sairaanhoitajan hommat, vaikka ne nyt vähän vähemmän. Jostain vaan puskee vielä semmoinen intohimo lähteä tuohon uuteen maailmaan. Olen nähnyt nyt paljon erilaisia lastenlääkäreitä ja seurannut heidän tapaansa toimia. Niin yksityisellä vastaanotolla, kuin sairaalassakin.
Olen lukenut lukiossa kuitenkin vain puolet pitkän matikan oppimäärästä, fysiikasta ja kemiasta luin lyhyen, eli perustaidoissakin olisi hirveästi prepattavaa. Olisihan se mahdollista esimerkiksi yksi talvi käyttää tuon kaiken preppaamiseen, käydä valmennuskurssit ja sitten hakea. Ei kai sitä mitään hakemalla menettäisi?
En uskalla sanoa tätä edes ääneen vielä kotona. Joustaisiko perheemme? Miten haaveeni kolmannen lapsen kohdalta? Mulla on aikaraja lapsen saamiseen 40 vuotta ja siihen on 5 vuotta aikaa. Ehtisihän siinä aloittaa jo opinnot ja tehdä niitä hyvän tovin. Kyllähän opiskelijat muutenkin usein ovat perheellisiä.
Kuullostaako tämä ihan haihattelulta? Lainaanko kirjastosta fyssan kirjan ja kokeilen vähän verestää muistojani? Voi olla yksinkertaisesti mulle myös liian vaikeeta, yliopistomatikasta en tahtonut oikein selvitä kuin ihan perusasioista.
Käytännössä se olisi mahdollista. Saisin aikuisopintotukea kyllä melkein 2 vuotta ja sen jälkeen lääkisläisenä varmaan voi jo tehdä keikkatyötä ja harjoittelua josta saa vähän palkkaa tms.. Et taloutemme ei menis ihan kuralle sen takia. 6 vuottahan ne perusopinnot ymmärtääkseni kestävät ja sen jälkeen alkaa erikoistuminen, joka on sitten jo kyllä ihan normaalia työtä.
Mutta miksi? Olen pyöritellyt ihan hirveästi näitä ammatteja ja asioita päässäni. Kaipaan tekemään semmoista työtä, jossa olen ikäänkuin auttavassa roolissa ja suoraan asiakkaan kanssa yhteydessä. Olen pohtinut läpi kaikki kätilöstä ja psykologista perhetyöntekijän tehtäviin ja kaikki kiinnostavat. Tietenkin myös sairaanhoitajan hommat, vaikka ne nyt vähän vähemmän. Jostain vaan puskee vielä semmoinen intohimo lähteä tuohon uuteen maailmaan. Olen nähnyt nyt paljon erilaisia lastenlääkäreitä ja seurannut heidän tapaansa toimia. Niin yksityisellä vastaanotolla, kuin sairaalassakin.
Olen lukenut lukiossa kuitenkin vain puolet pitkän matikan oppimäärästä, fysiikasta ja kemiasta luin lyhyen, eli perustaidoissakin olisi hirveästi prepattavaa. Olisihan se mahdollista esimerkiksi yksi talvi käyttää tuon kaiken preppaamiseen, käydä valmennuskurssit ja sitten hakea. Ei kai sitä mitään hakemalla menettäisi?
En uskalla sanoa tätä edes ääneen vielä kotona. Joustaisiko perheemme? Miten haaveeni kolmannen lapsen kohdalta? Mulla on aikaraja lapsen saamiseen 40 vuotta ja siihen on 5 vuotta aikaa. Ehtisihän siinä aloittaa jo opinnot ja tehdä niitä hyvän tovin. Kyllähän opiskelijat muutenkin usein ovat perheellisiä.
Kuullostaako tämä ihan haihattelulta? Lainaanko kirjastosta fyssan kirjan ja kokeilen vähän verestää muistojani? Voi olla yksinkertaisesti mulle myös liian vaikeeta, yliopistomatikasta en tahtonut oikein selvitä kuin ihan perusasioista.
sunnuntai 25. maaliskuuta 2012
Kotona
Laskeskelin tuotta, että olen jo kuudeosan pitänyt tästä vanhempainvapaastani/kotonaolostani.Aika hurjaa kyllä miten nopeasti aika etenee.
Rehellisesti sanottuna kuitenkin mulla ei ole yhtään halua eikä kai aikomustakaan palata vielä töihin silloin. Olen nimittäin pohtinut aikuisopintovapaan ottamista, en vaan vielä tiedä että mihin koulutukseen sen käyttäisin. Siinähän se raha on käytännössä sama kuin ansiosidonnaisessa ja ilmeisesti melkein pari vuotta saa olla opiskelemassa. Omaa alaani en aio kuitenkaan jatkaa eli sitten hankkiudun yliopistoon johonkin toiseen koulutukseen tai ihan eri kouluun. Minua kiehtoo ihan hirveästi nyt se kätilön ammatti, mutta aika vastaan täällä kotona porukat on tuota vuorotyötä. Aikanaan olin hirveän kiinnostunut psykologin työstä ja periaatteessa parissa vuodessa saisin suurimman osan tutkinnosta tehtyä (mun ei tarvi tehdä sivuaineita vaan voin hyväksilukea aikaisemmat opintoni), mutta sinne on hirvittävän vaikea päästä opiskelemaan enkä mä tiedä voiko avoimen yliopiston opintoja laskea taas samaan.. Toistankohan mä vaan itseäni postauksesta toiseen?
Otin yhteyttä paikalliseen TE-keskukseen, jossa pitäisi muka päästä ammatinvalintatesteihin, no eipä ole vastausta kuulunut pariin kuukauteen. Tekisi oikeasti hyvää päästä testeihin, joista saisi oikeasti neutraalin vastauksen. Kerran kävin lukioaikana työkkärissä ja silloin musta olis tullut hyvä historian ope, taas tuossa vuosi sitten tein netissä ja silloin taas musiikinope.
Musiikki kyllä kiinnostaisi ihan hirveästi, mutta en oikeasti tiedä että voiko aikuisiällä enää missään jatkaa näitä opintoja varsinkin kun mä olen semmoinen yleissoittaja enemmänkin (osaan soittaa useita instrumentteja jonkun verran mutta missään en ole päässyt kovin pitkälle), laulaakin osaan mutten koskaan ole tunteja ottanut. Ja mitään uraa ei musiikilla varmaan tee, ellen jotain bändiä löytäis jostain. Mun nyt on monena syksynä pitänyt aloittaa edes työväenopistossa säestysopinnot (koskettimet) ja yksinlaulu, mutta niin se vaan on aina jäänyt:/ Ja kyllähän vuosien varrella on yksinkertaisesti tuo teoriakin jo ruvennut unohtumaan, että sitä pitäisi myös palautella mieleen.
Onpas sekavaa. Joka suunta kiinnostaa ja joku niistä pitäisi valita:)
Rehellisesti sanottuna kuitenkin mulla ei ole yhtään halua eikä kai aikomustakaan palata vielä töihin silloin. Olen nimittäin pohtinut aikuisopintovapaan ottamista, en vaan vielä tiedä että mihin koulutukseen sen käyttäisin. Siinähän se raha on käytännössä sama kuin ansiosidonnaisessa ja ilmeisesti melkein pari vuotta saa olla opiskelemassa. Omaa alaani en aio kuitenkaan jatkaa eli sitten hankkiudun yliopistoon johonkin toiseen koulutukseen tai ihan eri kouluun. Minua kiehtoo ihan hirveästi nyt se kätilön ammatti, mutta aika vastaan täällä kotona porukat on tuota vuorotyötä. Aikanaan olin hirveän kiinnostunut psykologin työstä ja periaatteessa parissa vuodessa saisin suurimman osan tutkinnosta tehtyä (mun ei tarvi tehdä sivuaineita vaan voin hyväksilukea aikaisemmat opintoni), mutta sinne on hirvittävän vaikea päästä opiskelemaan enkä mä tiedä voiko avoimen yliopiston opintoja laskea taas samaan.. Toistankohan mä vaan itseäni postauksesta toiseen?
Otin yhteyttä paikalliseen TE-keskukseen, jossa pitäisi muka päästä ammatinvalintatesteihin, no eipä ole vastausta kuulunut pariin kuukauteen. Tekisi oikeasti hyvää päästä testeihin, joista saisi oikeasti neutraalin vastauksen. Kerran kävin lukioaikana työkkärissä ja silloin musta olis tullut hyvä historian ope, taas tuossa vuosi sitten tein netissä ja silloin taas musiikinope.
Musiikki kyllä kiinnostaisi ihan hirveästi, mutta en oikeasti tiedä että voiko aikuisiällä enää missään jatkaa näitä opintoja varsinkin kun mä olen semmoinen yleissoittaja enemmänkin (osaan soittaa useita instrumentteja jonkun verran mutta missään en ole päässyt kovin pitkälle), laulaakin osaan mutten koskaan ole tunteja ottanut. Ja mitään uraa ei musiikilla varmaan tee, ellen jotain bändiä löytäis jostain. Mun nyt on monena syksynä pitänyt aloittaa edes työväenopistossa säestysopinnot (koskettimet) ja yksinlaulu, mutta niin se vaan on aina jäänyt:/ Ja kyllähän vuosien varrella on yksinkertaisesti tuo teoriakin jo ruvennut unohtumaan, että sitä pitäisi myös palautella mieleen.
Onpas sekavaa. Joka suunta kiinnostaa ja joku niistä pitäisi valita:)
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
Elämää bipon läheisenä ja väsymystä
Meillä oli juniorin ristiäiset. Mummon, eli äitini piti tulla hyvissä ajoin junalla tänne meille kylään, oli ottanut jopa torstain ja perjantain vapaata että pääsisi ajoissa tänne meille vauvaa ihastelemaan ja lomailemaan. No kuinkas kävi?
Alunperin ehdotti,että tulisi jo keskiviikkona iltajunalla. Sitten se siirtyi torstaille. Esikoinen jo odotteli mummia kovasti ja koko ajan kyseli milloin mennään junalle vastaan, en osannut vastata tietenkään kun en tiennyt millä junalla tulee kun ei vastannut puhelimeenkaan. Mummi sitten soitti juna-asemalta viideltä, että oli myöhästynyt viimeisestä päiväjunasta ja tulisi junalla, joka olisi klo 23 perillä. Varovasti sanoin, että 23 on aika myöhä mun miehen lähteä junalle vastaan (en siis kieltäytynyt, mutta totesin että hankalaa on), josta mummi sitten kiihtyi kerralla ja perui tulonsa sekä löi luurin korvaan. Eikä vastannut enää kun yritimme soittaa takasin useamman kerran ja vasta myöhemmin illalla sain kiukkuisen tekstiviestin...
No, mielenpahoittamisen jälkeen asiaa setvittiin (jouduin järjestämään esikolle hoitopaikkaa yms. jonka mummin oli tarkoitus hoitaa) ja asia toivottavasti unohtui. Silti rakas äitini sai taas yhden uuden syyn haukkua miestäni joka on "niin iso herra, ettei voi anoppia tulla vastaan".
Tämmöisiä konflikteja elämme aika ajoin.
Tämän lisäksi lääkkeet on tuhonneet äidin aivoja niin paljon, että usein normaali keskustelu on mahdotonta ja hän unohtaa usein minuutin välein, mitä oli tekemässä. Raskasta seurata vierestä:( Ja raskasta yrittää keskustella hänen kanssaan. Toki keskusteluun vaikuttaa myös se, ettei suomi ole hänen äidinkielensä ja vaikka hyvin suomea puhuukin niin kielikuvat ja tämmöinen äänteiden sun muiden ymmärtäminen ei häneltä käy. Joutuu puhumaan yksinkertaista ja selkeää suomea, ei vitsejä eikä muuta...
Mikä oli kaikkein oudointa? Tyttäremme sai kaksi nimeä ja koska äidistä se toinen nimi miellyttää häntä enemmän, niin hän kutsuu tytärtämme toisella nimellä. Voiko näin tehdä?`Miten minun pitäs tähän reagoida, kun tämmöinen nyt on jo niin uberouto tilanne...
Tuonne toiseen julkisempaan blogiin kirjoittelin siitä, miten rentoa elämä nykyään on ja miten helppoa on kahden lapsen kanssa...ettei vaikeampaa kuin yhdenkään. No totta se on, esikoisen uhma olisi todennäköisesti ihan yhtä raastavaa vaikkei pikkusisarusta olisikaan. Nyt viime aikoina on ollut päiviä jolloin n. klo 13 kun saan esikon (ja miksei pienemmänkin) nukkumaan ja pitäisi itse aloittaa jotain, vaikkapa ruoan tekeminen, niin olen niin väsynyt etten kättä jaksa nostaa ylös. Kunnes mieheni ehdotti, että joko on kevätväsymys iskenyt.
Siinäpä se. Taitaa olla oikeasti kevätväsymystä, kun näin yhtäkkiä tämä iski. Nuorempi nukkuu yönsä hyvin ja minulle pitäisi ne yöunet riittää oikein mainiosti. Mutta silti käsi ei nouse, pää ei toimi, jalat ei kävele.
Olen jo pitkään suunnitellut aloittavani astangan. Tässä on mennyt läheisessä jumppalassa koko talven keskiviikkoisin mutta aluksi epäilin että olenko synnytyksen jälkeen tarpeeksi toipunut. Sitten teloin lonkkani (kompastuin ja tipahdin spagaatiin), seuraavaksi selkäni (joku 6-7 nikama tulehtunut jne.) ja nyt jo ihan pelottaa että mitä seuraavaksi. Taidanpa yrittää silti vaikka lonkka kipuilee edelleen ääriasentoihin vietynä, ei sitä varmaan kannata tehdä kuin sen verran kun pystyy...heh:) Ja miltä näyttää lähes satakiloinen punkero jossain astangassa niiden lihaskimppujen keskellä???
Alunperin ehdotti,että tulisi jo keskiviikkona iltajunalla. Sitten se siirtyi torstaille. Esikoinen jo odotteli mummia kovasti ja koko ajan kyseli milloin mennään junalle vastaan, en osannut vastata tietenkään kun en tiennyt millä junalla tulee kun ei vastannut puhelimeenkaan. Mummi sitten soitti juna-asemalta viideltä, että oli myöhästynyt viimeisestä päiväjunasta ja tulisi junalla, joka olisi klo 23 perillä. Varovasti sanoin, että 23 on aika myöhä mun miehen lähteä junalle vastaan (en siis kieltäytynyt, mutta totesin että hankalaa on), josta mummi sitten kiihtyi kerralla ja perui tulonsa sekä löi luurin korvaan. Eikä vastannut enää kun yritimme soittaa takasin useamman kerran ja vasta myöhemmin illalla sain kiukkuisen tekstiviestin...
No, mielenpahoittamisen jälkeen asiaa setvittiin (jouduin järjestämään esikolle hoitopaikkaa yms. jonka mummin oli tarkoitus hoitaa) ja asia toivottavasti unohtui. Silti rakas äitini sai taas yhden uuden syyn haukkua miestäni joka on "niin iso herra, ettei voi anoppia tulla vastaan".
Tämmöisiä konflikteja elämme aika ajoin.
Tämän lisäksi lääkkeet on tuhonneet äidin aivoja niin paljon, että usein normaali keskustelu on mahdotonta ja hän unohtaa usein minuutin välein, mitä oli tekemässä. Raskasta seurata vierestä:( Ja raskasta yrittää keskustella hänen kanssaan. Toki keskusteluun vaikuttaa myös se, ettei suomi ole hänen äidinkielensä ja vaikka hyvin suomea puhuukin niin kielikuvat ja tämmöinen äänteiden sun muiden ymmärtäminen ei häneltä käy. Joutuu puhumaan yksinkertaista ja selkeää suomea, ei vitsejä eikä muuta...
Mikä oli kaikkein oudointa? Tyttäremme sai kaksi nimeä ja koska äidistä se toinen nimi miellyttää häntä enemmän, niin hän kutsuu tytärtämme toisella nimellä. Voiko näin tehdä?`Miten minun pitäs tähän reagoida, kun tämmöinen nyt on jo niin uberouto tilanne...
Tuonne toiseen julkisempaan blogiin kirjoittelin siitä, miten rentoa elämä nykyään on ja miten helppoa on kahden lapsen kanssa...ettei vaikeampaa kuin yhdenkään. No totta se on, esikoisen uhma olisi todennäköisesti ihan yhtä raastavaa vaikkei pikkusisarusta olisikaan. Nyt viime aikoina on ollut päiviä jolloin n. klo 13 kun saan esikon (ja miksei pienemmänkin) nukkumaan ja pitäisi itse aloittaa jotain, vaikkapa ruoan tekeminen, niin olen niin väsynyt etten kättä jaksa nostaa ylös. Kunnes mieheni ehdotti, että joko on kevätväsymys iskenyt.
Siinäpä se. Taitaa olla oikeasti kevätväsymystä, kun näin yhtäkkiä tämä iski. Nuorempi nukkuu yönsä hyvin ja minulle pitäisi ne yöunet riittää oikein mainiosti. Mutta silti käsi ei nouse, pää ei toimi, jalat ei kävele.
Olen jo pitkään suunnitellut aloittavani astangan. Tässä on mennyt läheisessä jumppalassa koko talven keskiviikkoisin mutta aluksi epäilin että olenko synnytyksen jälkeen tarpeeksi toipunut. Sitten teloin lonkkani (kompastuin ja tipahdin spagaatiin), seuraavaksi selkäni (joku 6-7 nikama tulehtunut jne.) ja nyt jo ihan pelottaa että mitä seuraavaksi. Taidanpa yrittää silti vaikka lonkka kipuilee edelleen ääriasentoihin vietynä, ei sitä varmaan kannata tehdä kuin sen verran kun pystyy...heh:) Ja miltä näyttää lähes satakiloinen punkero jossain astangassa niiden lihaskimppujen keskellä???
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
Mitä tehdä huomenna?
Iskunvaimennin-blogissa pohdittiin tätä ura-asiaa, joka minuakin mietityttää aina vaan.
Muistan ensimmäisen urakriisini, joka tuli silloin joskus terapian aikana. Halusin pois IT-alalta ja ambulanssiin töihin, tai vähintäänkin hätäkeskukseen.
Pari vuotta myöhemmin luin intohimoisesti psykologian pääsykokeisiin. Pojan syntymän jälkeen oli myös pienimuotoinen kriisi joka ei johtanut mihinkään, ja nyt sama asia uudestaan.
Minulla on omassa työssäni nyt ihan uusi vaihe. Palatessani työelämään, olisin Projekipäällikkö ja vetäisin aika isoja projekteja kohtuullisen hyvällä palkalla. Urakehitys olisi taattu, mutta miksi se ei tunnu miltään? Ehkä siksi, että valintani tuohon tehtävään tehtiin vastoin tahtoani (olin hakenut esimiestehtäviä) ja toisaalta arvostukseni tähän alaan on laskenut kuin ketun häntä. Joo ja tiedän, ettei mikään nykyään toimi ilman tietojärjestelmiä mutta silti...
Haluan tehdä töitä ihmisten parissa, auttaa ihmisiä itsenään eikä joku tietojärjestelmä välikappaleena.
Opettajan hommat, perhetyöntekijän, terapeutin hommat, kätilön ja hoitsun hommat (tietenkin lääkärin myös, mutta se tie on liian vaivalloinen mulle) olisi nyt ainakin ajatuksissani. Erityisen paljon olen miettinyt kätilön työtä, en vain uskalla sanoa sitä ääneen (mieheni vastustaa vuorotyötä ja huonoa palkkaa sekä tienestittömyyttä opiskeluaikana).
Onneksi minulla on tässä puolisentoista vuotta aikaa pohtia asioita ja senkin jälkeen sitten on loppuelämä aikaa. Yliopisto-opintoni (tutkinnon päivitys kandista maisteriksi) eivät ole edenneet mihinkään ja nyt harkitsen jo vakavasti, että kirjaudun ulos koko järjestelmästä. 2007 sain tutkinnon ja siitä asti olen notkunut kirjoilla ja toivonut et saisin jostain inspiraation opiskella loppuun. En ole sitä saanut enkä edes halua tuota alaa opiskella.
Muistan ensimmäisen urakriisini, joka tuli silloin joskus terapian aikana. Halusin pois IT-alalta ja ambulanssiin töihin, tai vähintäänkin hätäkeskukseen.
Pari vuotta myöhemmin luin intohimoisesti psykologian pääsykokeisiin. Pojan syntymän jälkeen oli myös pienimuotoinen kriisi joka ei johtanut mihinkään, ja nyt sama asia uudestaan.
Minulla on omassa työssäni nyt ihan uusi vaihe. Palatessani työelämään, olisin Projekipäällikkö ja vetäisin aika isoja projekteja kohtuullisen hyvällä palkalla. Urakehitys olisi taattu, mutta miksi se ei tunnu miltään? Ehkä siksi, että valintani tuohon tehtävään tehtiin vastoin tahtoani (olin hakenut esimiestehtäviä) ja toisaalta arvostukseni tähän alaan on laskenut kuin ketun häntä. Joo ja tiedän, ettei mikään nykyään toimi ilman tietojärjestelmiä mutta silti...
Haluan tehdä töitä ihmisten parissa, auttaa ihmisiä itsenään eikä joku tietojärjestelmä välikappaleena.
Opettajan hommat, perhetyöntekijän, terapeutin hommat, kätilön ja hoitsun hommat (tietenkin lääkärin myös, mutta se tie on liian vaivalloinen mulle) olisi nyt ainakin ajatuksissani. Erityisen paljon olen miettinyt kätilön työtä, en vain uskalla sanoa sitä ääneen (mieheni vastustaa vuorotyötä ja huonoa palkkaa sekä tienestittömyyttä opiskeluaikana).
Onneksi minulla on tässä puolisentoista vuotta aikaa pohtia asioita ja senkin jälkeen sitten on loppuelämä aikaa. Yliopisto-opintoni (tutkinnon päivitys kandista maisteriksi) eivät ole edenneet mihinkään ja nyt harkitsen jo vakavasti, että kirjaudun ulos koko järjestelmästä. 2007 sain tutkinnon ja siitä asti olen notkunut kirjoilla ja toivonut et saisin jostain inspiraation opiskella loppuun. En ole sitä saanut enkä edes halua tuota alaa opiskella.
maanantai 30. tammikuuta 2012
Naisten tekemä väkivalta
Tänään, maanantaina 30.1 MOT ja aiheena naisten tekemä väkivalta, niin miehiin, kuin lapsiinkin kohdistuen.
Siellä mies kertoi, kuinka lapsena äiti oli sadistisesti häntä pahoinpidellyt. Pakottanut riisuutumaan, hakannut vyöllä tai köysinipulla... ja kuinka siitä syntyi niitä tunteita, ettei kelpaa äidille. Että mikä on vikana. Ja ettei uskaltanut kertoa kenellekään.
Sieltä minä löysin itseni. Housut pois, vyön solkipäällä tai sateenvarjolla syntyneet arvet eivät hävinneet ihan heti. Ja kenellepä minäkään olisin kertonut. Ja kuinka arvottomaksi tunsin itseni. Miksen minä kelvannut äidille?
Onhan sitä analysoitu ja setvitty jälkeenpäin, terapiassa lähinnä. Olisin silti halunnut äitini edes kerran elämässään tunnustavan, mitä hän oikeasti on mulle tehnyt. Lähimpänä ollaan oltu kun hän on kertonut että elämämme oli "epävakaata" tuolloin.
Minä en muista yhtään mitään lapsuudestani ennen koulun alkua. Minulla on hyvin hataria muistoja myöskään ala-asteelta ja vain vähän enemmän ylä-asteen ajoilta. Muisti on blokannut kaiken pahan ja samalla sitten näköjään kaiken hyvänkin.
Kukaan ei ole koskaan sanonut, että äitini käyttämä väkivalta oli myös sadistista. Onpa se hyvä, että joku sanoi senkin ääneen.
Ihan mielenkiintoista olisi joku kaunis päivä huomata olevansa aivan sinut tämän asian kanssa. Ja huomata, ettei se herätä enää voimakkaita tunteita. Ja pystyä suhtautumaan neutraalisti äitiin ja äidin tekosiin sekä häneen nykyitsenään. Ja olla tyytyväinen omaan itseensä. Rakastaa omaa itseään semmoisena kuin on.
Siellä mies kertoi, kuinka lapsena äiti oli sadistisesti häntä pahoinpidellyt. Pakottanut riisuutumaan, hakannut vyöllä tai köysinipulla... ja kuinka siitä syntyi niitä tunteita, ettei kelpaa äidille. Että mikä on vikana. Ja ettei uskaltanut kertoa kenellekään.
Sieltä minä löysin itseni. Housut pois, vyön solkipäällä tai sateenvarjolla syntyneet arvet eivät hävinneet ihan heti. Ja kenellepä minäkään olisin kertonut. Ja kuinka arvottomaksi tunsin itseni. Miksen minä kelvannut äidille?
Onhan sitä analysoitu ja setvitty jälkeenpäin, terapiassa lähinnä. Olisin silti halunnut äitini edes kerran elämässään tunnustavan, mitä hän oikeasti on mulle tehnyt. Lähimpänä ollaan oltu kun hän on kertonut että elämämme oli "epävakaata" tuolloin.
Minä en muista yhtään mitään lapsuudestani ennen koulun alkua. Minulla on hyvin hataria muistoja myöskään ala-asteelta ja vain vähän enemmän ylä-asteen ajoilta. Muisti on blokannut kaiken pahan ja samalla sitten näköjään kaiken hyvänkin.
Kukaan ei ole koskaan sanonut, että äitini käyttämä väkivalta oli myös sadistista. Onpa se hyvä, että joku sanoi senkin ääneen.
Ihan mielenkiintoista olisi joku kaunis päivä huomata olevansa aivan sinut tämän asian kanssa. Ja huomata, ettei se herätä enää voimakkaita tunteita. Ja pystyä suhtautumaan neutraalisti äitiin ja äidin tekosiin sekä häneen nykyitsenään. Ja olla tyytyväinen omaan itseensä. Rakastaa omaa itseään semmoisena kuin on.
torstai 12. tammikuuta 2012
Olen levoton
Suljin tämän blogin ja nyt olen taas tätä avaamassa. Vaikka sain palautetta kirjoituksistani, että olen itsekäs ja omahyväinen, niin totuus on se, ettei minulla ole oikein ketään kenen kanssa jutella niistä asioista joita tänne kirjoitan. Rakas ystäväni ja luotettuni "A" on pois ja muutamien "hyvien" työkavereiden kanssa meni sukset vähän ristiin työasioiden takia.
Tai on hyviä ystäviä, joiden kanssa joistain näistä asioista, mutta siltikään en ihan kaikesta pysty avautumaan muille kun tuntemattomille.
Meidän perheeseen syntyi toinen ihana lapsi ja sitä myöten on syntynyt pari elämän kriisiäkin.
Enkä nyt puhu pelkästään kotona tapahtuvista pienistä kriiseistä vaan enemmänkin niistä asioista, mitä mun pitäis elämälläni tehdä. Töissä tapahtui ennen äp-lomalle jäämistäni asioita, joita mun oli tosi vaikea niellä ja ylipäätänsä uskoa edes. Siitä varmaan tämä prosessi lähti käyntiin, että olisko mun elämälläni joku muu merkitys, että kuuluisiko mun tehdä ihan jotain muuta työssäni. Vaihtaa raha merkitykseen. Kasvattaa lapseni hyviksi ihmisiksi. Antaa itsestäni muille ihmisille. Vai mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä. Tarkoitus on kai pohtia ja miettiä eri vaihtoehtoja, samalla omaa arkielämääkin kirjoitella ja analysoida.
Olen huono kirjoittamaan, liian usein kirjoitan hetken olotilasta, provosoiden ja tunteet auki näyttäen. Sitten poistan kirjoituksen tai siivoan sitä. Tai jos kirjoitan jostain provosoivasta aiheesta, jään puolustelemaan kantaani vaikka mulla on olis ihan täysi oikeus olla just sitä mieltä, mitä haluan. Huono itsetunto?
Terapian jatkaminen on tässä yks asia, mitä on pohdittu. Esikoisen syntymän jälkeen jo kävin nlapsykologilla ja sitä mietittiin, lähinnä rahoituksen kannalta. Meni sitten jäihin, kun tuntui ettei aika riitä. Nyt mä tarttisin kyllä terapeutin apua ratkaisemaan loppuelämäni kohtaloa. On myös tehtävä päätöksiä äidin osalta, koska on siellä(kin) rintamalla tapahtunut ikäviä asioita. Toisaalta toiset ennen ahdistaneet asiat ovat taas paremmin ja olen pystynyt hyväksymään itsessäni joitain juttuja.
Ja kyllä, aion edelleen myös pohtia äitiyteen liittyviä asioita. Nyt kun sain syliini pienen tyttären, mulla on noussut pientä ahdistusta myös siitä tytön kasvattamisesta. Itse feministinä ja naiseuden moninaisena puolustajana mulle on tärkeetä, että mun lapsista kasvais itseäni tasapainoisempia ja itsensä hyväksyviä persoonia. Ja että mä pystyisin näkemään mahdolliset itseni tekemät virheet hyvissä ajoin, korjaamaan ne. Ja suojelemaan lapsia tietenkin.
Kaiken kaikkiaan, olen niin rakastunut pieneen mustatukkaiseen tyttäreeni. Tunturin päällä käy pieni tuulenpyrähdys, siinä se pieni tuulenpoikanen käy kääntymässä, mun ihana pieni peikkotyttöni tulee ja tiputtaa puista lehdet. Ja sitten pieni tuulenpoikanen lennähtääkin jo toisaalle.
Mä odotan, milloin tunteet tasaantuvat kahden lapsen kesken sillä uhmis ei kyllä nyt hirveästi ole saanut multa huomiota joka on johtanut aika pahaan kierteeseen.
Tai on hyviä ystäviä, joiden kanssa joistain näistä asioista, mutta siltikään en ihan kaikesta pysty avautumaan muille kun tuntemattomille.
Meidän perheeseen syntyi toinen ihana lapsi ja sitä myöten on syntynyt pari elämän kriisiäkin.
Enkä nyt puhu pelkästään kotona tapahtuvista pienistä kriiseistä vaan enemmänkin niistä asioista, mitä mun pitäis elämälläni tehdä. Töissä tapahtui ennen äp-lomalle jäämistäni asioita, joita mun oli tosi vaikea niellä ja ylipäätänsä uskoa edes. Siitä varmaan tämä prosessi lähti käyntiin, että olisko mun elämälläni joku muu merkitys, että kuuluisiko mun tehdä ihan jotain muuta työssäni. Vaihtaa raha merkitykseen. Kasvattaa lapseni hyviksi ihmisiksi. Antaa itsestäni muille ihmisille. Vai mitä ihmettä tässä pitäisi tehdä. Tarkoitus on kai pohtia ja miettiä eri vaihtoehtoja, samalla omaa arkielämääkin kirjoitella ja analysoida.
Olen huono kirjoittamaan, liian usein kirjoitan hetken olotilasta, provosoiden ja tunteet auki näyttäen. Sitten poistan kirjoituksen tai siivoan sitä. Tai jos kirjoitan jostain provosoivasta aiheesta, jään puolustelemaan kantaani vaikka mulla on olis ihan täysi oikeus olla just sitä mieltä, mitä haluan. Huono itsetunto?
Terapian jatkaminen on tässä yks asia, mitä on pohdittu. Esikoisen syntymän jälkeen jo kävin nlapsykologilla ja sitä mietittiin, lähinnä rahoituksen kannalta. Meni sitten jäihin, kun tuntui ettei aika riitä. Nyt mä tarttisin kyllä terapeutin apua ratkaisemaan loppuelämäni kohtaloa. On myös tehtävä päätöksiä äidin osalta, koska on siellä(kin) rintamalla tapahtunut ikäviä asioita. Toisaalta toiset ennen ahdistaneet asiat ovat taas paremmin ja olen pystynyt hyväksymään itsessäni joitain juttuja.
Ja kyllä, aion edelleen myös pohtia äitiyteen liittyviä asioita. Nyt kun sain syliini pienen tyttären, mulla on noussut pientä ahdistusta myös siitä tytön kasvattamisesta. Itse feministinä ja naiseuden moninaisena puolustajana mulle on tärkeetä, että mun lapsista kasvais itseäni tasapainoisempia ja itsensä hyväksyviä persoonia. Ja että mä pystyisin näkemään mahdolliset itseni tekemät virheet hyvissä ajoin, korjaamaan ne. Ja suojelemaan lapsia tietenkin.
Kaiken kaikkiaan, olen niin rakastunut pieneen mustatukkaiseen tyttäreeni. Tunturin päällä käy pieni tuulenpyrähdys, siinä se pieni tuulenpoikanen käy kääntymässä, mun ihana pieni peikkotyttöni tulee ja tiputtaa puista lehdet. Ja sitten pieni tuulenpoikanen lennähtääkin jo toisaalle.
Mä odotan, milloin tunteet tasaantuvat kahden lapsen kesken sillä uhmis ei kyllä nyt hirveästi ole saanut multa huomiota joka on johtanut aika pahaan kierteeseen.
Kun on oikein pieni,
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.
*
Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.
*
Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille,
liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)